Rodut

Historia

Rodun alkuhistoria on tuntematon. On todennäköistä, että suomenpystykorvan tyyppinen koira on seurannut suomalaista metsästäjäkansaa satojen tai ehkä tuhansienkin vuosien ajan sen siirtyessä vähitellen Volgajoen mutkien suomalaisugrilaisilta asuinalueilta länteen päin ja lopulta vähin erin nykyisen Suomen alueelle. Koira toimi tuolloin metsästäjän apulaisena kaiken riistan metsästyksessä sekä myös leiri- ja asuinpaikkojen vartijana.

Image

Pystykorvaista koiraa käytettiin apuna turkisriistan pyynnissä jo jousikaudella, mutta sen käyttö yleistyi vasta tuliaseiden tultua laajemmin rahvaan metsästäjien käyttöön.

Ensimmäiset kirjalliset tiedot tästä koiratyypistä antaa 1675 ranskalainen tutkimusmatkailija Pierre Martin de la Martinière. Hän kirjoitti tummanpunaisista koirista, joita hän kertoo tavanneensa Pohjolassa aina Muurmannin rannikolle saakka. Voidaan olettaa, että de la Martiniere on tavannut pystykorvamme kantavanhempia.

Toinen kirjallinen tieto on Wilhelm von Wrightin vuodelta 1834. Siinä on viittaus haukkuvan lintukoiran ketun näköisyyteen. Tätä koiraa käytettiin ravinnon hankkimisen ohella lähinnä turkisriistan pyyntiin.


Haukkuvan lintukoiran käyttö linnunmetsästyksessä on hyvinkin myöhäinen ilmiö, sillä kuten tiedetään, lintujen pyynti on tapahtunut meillä aina 1930-luvulle asti pääasiassa ns. passiivisia pyyntimenetelmiä, ansoja ja rihmapyydyksiä, käyttäen.

Vaikka koira hyvin monessa tapauksessa oli hyödyllinen ja ansaitsi ruokansa, niin pystykorvaisen koiran ”penin” elämä ei ollut salomaillamme helppoa. Sen oli hankittava itse syötävänsä, metsästellen pikkulintuja ja nisäkkäitä sekä jatkuvasti etsittävä suojaa ihmisasunnoilta susia vastaan.

Kova olemassaolon taistelu on jättänyt suomenpystykorvan luonteeseen pysyviä, rodulle ominaisia piirteitä. Tyypillisimpiä ovat reagointiherkkyys, epäluuloisuus vierasta kohtaan, uskollisuus kotikonnulle ja hyväksytylle isännälle sekä oman elinpiirin vartioimishalu.

Suomenpystykorva on toiminnalliselta tyypiltään ja väritykseltään samankaltaisesta pystykorvaisesta
maatiaiskannasta kehitetty käyttökoirarotu. Tällöin valittiin jalostukseen niitä, jotka miellyttivät tyypiltään haukkuvan lintukoiran jalostuksesta kiinnostuneita tahoja eli täyttivät heidän asettamansa kriteerit.

Ulkomuodon ja käyttöominaisuuksien vakiinnuttamiseksi on etenkin alkuaikoina käytetty runsaasti linja- ja sukusiitosta, josta johtuen nykyinen tyyppi on huomattavan yhtenäinen.

Rotukoiraksi

Vuonna 1889 perustettu Suomen Kennelklubi otti sääntöjensä mukaisesti tehtäväkseen ”edistää parempaa koiranhoitoa maassa levittämällä yleisempää puhtaan koirarodun harrastamista ja levittämällä tietoa rotupuhtauden eduista”. Kennelklubi ottikin ensimmäiseksi tehtäväkseen näyttelyn järjestämisen suomalaisen haukkuvan lintukoiran ja ajokoirarotujen kartoittamiseksi.

Image

Metsänhoitaja Hugo Richard Sandberg kirjoitti vuonna 1890 ”Sporten”- lehteen asiantuntevan kuvauksen tämän koiran metsästysominaisuuksista, luonteesta ja ulkomuodosta.

Hän kuvasi koiraa mm. näin:
Läheisessä kosketuksessa perheeseen elänyt ja sen kanssa valoisat ja pilviset päivät jakanut suomalainen koirakin osoittaa kaikessa piirteitä, jotka muistuttavat isäntää, suomalaista. Häntä kohtaan se osoittaa kiintymystä ja uhrautuvaa uskollisuutta. Rohkeuttakin siinä on paljon enemmän kuin niin pieneltä koiralta voi odottaa.

Kirjoituksessaan hän myös esitti vastaperustettua Suomen Kennelklubia ottamaan talteen tämän arvokkaan, todella kotimaisen rodun. Kennelklubi päättikin v. 1892 merkitä klubin rotukirjaan myös ”suomalaisen haukkuvan lintukoiran” ja hyväksy sille pääpiirteissään S:n tekemän rotumerkkiehdotuksen.

Suomenpystykorvan tavoitteellinen jalostus alkoi virallisesti vuonna 1892, jolloin tehtiin ensimmäinen rotumääritelmä, suomalainen haukkuva lintukoira. Vuonna 1889 perustetun Finska Kennelklubben – Suomen Kennelklubin rotukirjaan alettiin kirjata rodun muodostusta varten tyypillistä pystykorva-ainesta.

Tyypiltään ja käyttötarkoitukseltaan samankaltaisia yksilöitä löytyi tuolloin Kainuun, Pohjois-Karjalan, Pohjois-Savon ja Vienan Karjalan alueilta. Varsinainen jalostus- ja kehitystyö painottui kuitenkin eteläiseen Suomeen. Uusi rotumääritelmä vahvistettiin vuonna 1897 ja samalla rodun nimi muutettiin suomalaiseksi pystykorvaksi. Seuraavan kerran rotumääritelmä tarkistettiin 1925 ja viimeksi sitä on tarkistettu 2014.

SKK:n ensimmäinen näyttely oli toukokuussa Helsingissä. Näyttelyyn osallistuneista haukkuvista lintukoirista palkittiin neljä urosta ja yksi narttu. Itä-Karjalasta lähtöisin oleva uros Rehvi SKK7 sai ensimmäisen palkinnon.

Toinen SKK:n näyttely, kansainväliseksi nimetty, pidettiin 13-15.5.1892. Parhaimmaksi tuli Kettu niminen uros ja edellisenä vuonna voittanut Rehvi sai toisen palkinnon.

Joulukuussa 1892 SKK järjesti erikoisnäyttelyn haukkuville lintukoirille Oulussa. Olihan tähän mennessä palkituista koirista lähtöisin näiltä seuduilta. Arvosteltavaksi esitettiin 57 urosta, 28 narttua ja pentuja 8.

Näyttelyn voitti Kekki-niminen uros, saaden 1. palkinnon (30 markkaa ja diplomi). Se oli 4 vuotias, väriltään punainen, korkeus 45 cm. Kekki oli voimakas ja aika tiivis koira.

”Koko pääosa oli aika tyydyttävä. Erityisesti olivat korvat hyväasentoiset verrattuna useimpiin muihin, liikkuvat ja sopusuhtaiset. Silmät tummanruskeat, hyväntahtoiset ja vilkkaat. Kaula hyvä; selkä suora; rinta moitteeton – sekä leveä että syvä. Etu- jalkoja ja käpäliä vastaan ei ollut huomauttamista, mutta takajalat olivat heikot ja taipuneet polvista. Kannukset puuttuivat. Häntä hyvä. Karvapeite oli oikea – punainen aivan pienellä valkealla pilkulla rinnassa.”

Kekki oli selvästi näyttelyn paras koira. Kekki on merkitty Kennelklubin ensimmäiseen rotukirjaan 1889 – 1893 numerolla 1.

Image

Alkuajan jalostukseen vaikuttaneista koirista voidaan mainita urokset Halli of Tampio SKK690 (kuvassa) ja ensimmäinen championi Nätti SKK1714/VII.

Luonnonkantaa ollut Halli of Tampio syntyi 1894 Hyrynsalmella. Koiran kerrotaan kääntäneen ihanteen neliömäiseen rakenteeseen.

Rotuun oton alettua rekisteröinnit hiljalleen lisääntyivät ja vuonna 1892 rekisteröintejä oli rotukirjaan kertynyt 17 kpl. Rodun ensimmäinen erikoisnäyttely järjestettiin jo samana vuonna ja ensimmäinen linnunmetsästyskoe 1897. Viime vuosisadan viimeisellä kymmenluvulla merkittiin rotukirjoihin 61 pystykorvaa, joitten molemmat vanhemmat tunnettiin vain 30 tapauksessa. 1920-luvun loppupuolelle asti vedettiin jalostustyön pariin luonnonrotuisia, suvultaan tuntemattomia ja väritykseltään poikkeavia yksilöitä suomenpystykorvan metsästysverien parantajaksi. Kun iso osa palkituista ja rotukirjoihin merkityistä koirista aina vuoteen 1922 saakka oli suvultaan tuntematonta, on luonnollista, että koirien ulkonäön vaihtelu oli suuri.

Tämän vuosisadan ensimmäisellä kymmenluvulla merkittiin uusia koiria rotukirjoihin 133 kpl, joista sukuperältään tuntemattomia oli 37 kpl, ja tästä vuoden 1921 loppuun 236 yksilöä, näistä vielä tuntemattomista vanhemmista oli peräisin 50 kpl. Vasta sen jälkeen tällaiset tulivat harvinaisemmiksi – ainakin kirjojen mukaan – sillä vuoteen 1930 mennessä oli taas rotukirjoihin merkitty 329 uutta pystykorvaa, joista oli suvultaan tuntemattomia enää 4 kpl.

Vuonna 1979, Suomen Kennelliiton 90-vuotisjuhlavuonna julistettiin suomenpystykorva kansalliskoiraksemme. Se on kotimaisen korkealuokkaisen jalostustyön tulos. Lisäksi suomenpystykorva on eloisa ja kaunis koira, joka on parhaimmillaan luonnossa ja metsästäjän ohjaamana. Se ei ehkä ole kaikkien lemmikki, mutta siihen tutustuttuaan on jokainen sen altis ystävä.

Suomenpystykorva ja pystykorvametsästys kuuluvat oleellisena osana suomalaiseen erämaisemaan. Tämä rotu ja tämä perisuomalainen metsästysmuoto ovat niin arvokasta suomalaista kulttuurihistoriaa, että niitten vaaliminen on eräs suomalaisten kenneljärjestöjen kunnia-asioita.

Lähteet: SPJ 20 vuotta v.1938, SPJ 30 vuotta v.1958 ja  Suomenpystykorva 100 vuotta v.1990