Rodut

Historia

Suomenpystykorva kuuluu niihin koirarotuihin, joista ei ole säilynyt juuri lainkaan historiallisia lähteitä. Niinpä eriytyminen alkuperäismuodostaan, mikä se onkaan ollut, ja kehittyminen selväpiirteiseksi kantaroduksi on edelleen hämärän peitossa.

Koiran varhaisimmasta olemassaolosta suomensukuisilla kansoilla kertoo vain kielen tutkimus, gorodistse-kulttuurin löydöt, kansantieteelliset kuvaukset ja jotkin vanhat asiakirjat.

Image

Ensimmäiset tiedot tästä koiralajista antaa 1875 ranskalainen tutkimusmatkailija de la Martiniere. Hän puhuu tummanpunaisista koirista, joita hän sanoo tavanneensa Pohjolassa aina Muurmannin rannikolle saakka. Voidaan olettaa, että de la Martiniere on tavannut pystykorvamme kantavanhempia. Toinen kirjallinen tieto on Wilhelm von Wrightin vuodelta 1834. Siinä on viittaus haukkuvan lintukoiran ketun näköisyyteen. Mahdollista on, että Volgan keskijuoksulla elänyt metsästäjäkansa on saanut koiransa toisilta samaan kieliryhmään kuuluvilta tai muilta ympäröiviltä kansoilta. Koiraa koskeva yleisnimitys näet palautui suomalais-ugrilaiseen kielimuotoon.

Kantasuomalaisten erotessa volgalaisesta heimoyhteisöstä ja lähtiessä vaeltamaan kohti Itämerta, he joutuivat pitkäaikaiseen kulttuurikosketukseen germaanien ja balttien kanssa. Heidän koiransa joutuivat suurten ulkomuodollisten muutosten alaisiksi, sekaantuen keskieurooppalaisiin rotuihin.

Suomalaisten heimojen siirryttyä etelästä käsin voimakkaan eräpaineen vaikutuksesta nykyisille asuinsijoilleen, niin heillä oli mukanaan jo Itämeren maitten pohjalle muuntunut ensisijaisesti metsästystarkoitukseen soveltuvat koiransa. Ne olivat todistettavasti kooltaan pienempiä kuin koira suomalais-ugrilaisella ajalla. On huomattava, että uusissa riistaköyhemmissä pohjolan olosuhteissa koiran vainu, haku ja ilmoittaminen muodostuivat tärkeämmiksi ominaisuuksiksi kuin riistan pidätys ja tappaminen.

Historiaan tukeutuen voidaan kotimaisen pystykorvarodun muodostumisen kantaroduksi ajatella alkaneen n. 100 v. jKr. omalla maaperällä.

Etelä- ja lounaisrannikolle saapuneiden koirat sekaantuivat ainakin osittain entisten asukkaiden koiriin, mutta maan keskiosiin asettautuneiden hämäläisten ja aina Pohjanlahden perukan korkeudelle ja vieläkin edemmäs menneiden kainuulaisten koirat säilyttivät paremmin alkuperäisyytensä, suuremman puhtautensa, koska ne erämaissa säilyivät muitten rotujen invaasiolta. Eikä koira meidän oloissamme ole todistettavasti saanut jälkeläisiä villieläinten kanssa.

Vaikka koira hyvin monessa tapauksessa oli hyödyllinen ja ansaitsi ruokansa, niin pystykorvaisen koiran ”penin” elämä ei ollut salomaillamme helppoa. Sen oli hankittava itse syötävänsä, metsästellen pikkulintuja ja nisäkkäitä sekä jatkuvasti etsittävä suojaa ihmisasunnoilta susia vastaan. Kova olemassaolon taistelu on jättänyt suomenpystykorvan luonteeseen pysyviä, rodulle ominaisia piirteitä. Tyypillisimpiä ovat reagointiherkkyys, epäluuloisuus vierasta kohtaan, uskollisuus kotikonnulle ja hyväksytylle isännälle sekä oman elinpiirin vartioimishalu.

Pystykorvaista koiraa käytettiin apuna turkisriistan pyynnissä jo jousikaudella, mutta sen käyttö yleistyi vasta tuliaseiden tultua laajemmin rahvaan metsästäjien käyttöön. Haukkuvan lintukoiran käyttö linnunmetsästyksessä on hyvinkin myöhäinen ilmiö, sillä kuten tiedetään, lintujen pyynti on tapahtunut meillä aina 1930-luvulle asti pääasiassa ns. passiivisia pyyntimenetelmiä, ansoja ja rihmapyydyksiä, käyttäen.

Rotukoiraksi

Vuonna 1889 perustettu Suomen Kennelklubi otti sääntöjensä mukaisesti tehtäväkseen ”edistää parempaa koiranhoitoa maassa levittämällä yleisempää puhtaan koirarodun harrastamista ja levittämällä tietoa rotupuhtauden eduista”. Kennelklubi ottikin ensimmäiseksi tehtäväkseen näyttelyn järjestämisen suomalaisen haukkuvan lintukoiran ja ajokoirarotujen kartoittamiseksi.

Image

Metsänhoitaja Hugo Richard Sandberg kirjoitti vuonna 1890 ”Sporten”- lehteen asiantuntevan kuvauksen tämän koiran metsästysominaisuuksista, luonteesta ja ulkomuodosta.

Hän kuvasi koiraa mm. näin:
Läheisessä kosketuksessa perheeseen elänyt ja sen kanssa valoisat ja pilviset päivät jakanut suomalainen koirakin osoittaa kaikessa piirteitä, jotka muistuttavat isäntää, suomalaista. Häntä kohtaan se osoittaa kiintymystä ja uhrautuvaa uskollisuutta. Rohkeuttakin siinä on paljon enemmän kuin niin pieneltä koiralta voi odottaa.

Kirjoituksessaan hän myös esitti vastaperustettua Suomen Kennelklubia ottamaan talteen tämän arvokkaan, todella kotimaisen rodun. Kennelklubi päättikin v. 1892 merkitä klubin rotukirjaan myös ”suomalaisen haukkuvan lintukoiran” ja hyväksy sille pääpiirteissään S:n tekemän rotumerkkiehdotuksen.

SKK:n ensimmäinen näyttely oli toukokuussa Helsingissä. Näyttelyyn osallistuneista haukkuvista lintukoirista palkittiin neljä urosta ja yksi narttu. Itä-Karjalasta lähtöisin oleva uros Rehvi SKK7 sai ensimmäisen palkinnon.

Toinen SKK:n näyttely, kansainväliseksi nimetty, pidettiin 13-15.5.1892. Parhaimmaksi tuli Kettu niminen uros ja edellisenä vuonna voittanut Rehvi sai toisen palkinnon.

Joulukuussa 1892 SKK järjesti erikoisnäyttelyn haukkuville lintukoirille Oulussa. Olihan tähän mennessä palkituista koirista lähtöisin näiltä seuduilta. Arvosteltavaksi esitettiin 57 urosta, 28 narttua ja pentuja 8.

Näyttelyn voitti Kekki-niminen uros, saaden I palkinnon (30 mk ja diplomi). Se oli 4 vuotias, väriltään punainen, korkeus 45 cm. Kekki oli voimakas ja aika tiivis koira. Koko pääosa oli aika tyydyttävä. Erityisesti olivat korvat hyväasentoiset verrattuna useimpiin muihin, liikkuvat ja sopusuhtaiset. Silmät tummanruskeat, hyväntahtoiset ja vilkkaat. Kaula hyvä; selkä suora; rinta moitteeton – sekä leveä että syvä. Etu- jalkoja ja käpäliä vastaan ei ollut huomauttamista, mutta takajalat olivat heikot ja taipuneet polvista. Kannukset puuttuivat. Häntä hyvä. Karvapeite oli oikea – punainen aivan pienellä valkealla pilkulla rinnassa. Kekki oli selvästi näyttelyn paras koira. Kekki on merkitty Kennelklubin ensimmäiseen rotukirjaan 1889 – 1893 numerolla 1.

Image

Alkuajan vaikuttajista voidaan mainita urokset Halli af Tampio SKK690 ja ensimmäinen championi Nätti SKK1714/VII.

Uusi rotumääritelmä vahvistettiin jo vuonna 1897. Samalla rodun nimi muutettiin suomalaiseksi pystykorvaksi.

Seuraavan kerran rotumääritelmä tarkistettiin 1925 ja viimeksi sitä on tarkistettu 1996.

Vuonna 1979, Suomen Kennelliiton 90-vuotisjuhlavuonna julistettiin suomenpystykorva kansalliskoiraksemme. Se on kotimaisen korkealuokkaisen jalostustyön tulos. Lisäksi suomenpystykorva on eloisa ja kaunis koira, joka on parhaimmillaan luonnossa ja metsästäjän ohjaamana. Se ei ehkä ole kaikkien lemmikki, mutta siihen tutustuttuaan on jokainen sen altis ystävä.

Suomenpystykorva ja pystykorvametsästys kuuluvat oleellisena osana suomalaiseen erämaisemaan. Tämä rotu ja tämä perisuomalainen metsästysmuoto ovat niin arvokasta suomalaista kulttuurihistoriaa, että niitten vaaliminen on eräs suomalaisten kenneljärjestöjen kunnia-asioita.

Teksti: Matti Joenpolvi
Lähteet: Suomenpystykorva 100 vuotta sekä SKL:n ja SPJ:n julkaisut