Opetus linnunhaukkujaksi

Kouluttaminen linnunhaukkujaksi
Kirj. Markku Ström

Olet hankkinut metsäkaveriksesi lintukoiran, onnea siitä! Jos hankkimasi koira on ensimmäinen lintua puuhun haukkuva nelijalkainen, saattaa olla tarpeen hieman valottaa, miten parhaiten pääset eteenpäin ilman, että alkumetreillä teet jotain sellaista, josta poisoppiminen osoittautuu myöhemmin vaikeaksi.

Perimältään pohjanpystykorva, kuten myös serkkunsa suomenpystykorva, ovat ns. ”kaiken riistan koiria”, joilla on luonnostaan veren perintönä kiinnostus lintuihin, oraviin, pienpetoihin, suurpetoihin, sorkkaeläimiin, eli suurimpaan osaan metsästettävää riistaa.  Monien mielestä on edelleen rikkautta se, että koira haukkuu kaiken riistan, minkä metsästysretken aikana
kohtaa. Saman koiran käyttö kaiken riistan metsästykseen on kuitenkin nykyisin harvinaisempaa kuin esi-isien aikaan, sillä tänään meillä on erikoistuneita koirarotuja lähes jokaisen metsästysmuotoon.

Pohjanpystykorvaa ja punaista pikinokkaa, suomenpystykorvaa, käyttää tämän päivän metsästäjä pääasiassa linnunhaukkujina, vaikka niitä muukin riista kiinnostaisi. Kaikkeen riistaan suuntautuvan kiinnostuksen johdosta nuoren koiran perittyjä ominaisuuksia joutuu usein vahvistamaan halutun riistan, kuten kanalintujen, metsästyksen suuntaan. Ainakin orava kiinnostaa lähes kaikkia lintua haukkuvia koiria,  olihan oravanmetsästys vanhaan aikaan pystykorvaisten päälaji. Nuoren koiran kiinnostuksen suuntaamisessa tavoiteltuun, on koiranomistaja avainasemassa.

Pennun kanssa metsään
Pentua on hyvä totuttaa metsään heti pienestä pitäen, vaikka se ei vielä juuri isännän luota poistuisikaan, vaan kantaisi keppejä tai tutkisi kiinnostuneena koppakuoriaisen menoa sammalikossa. Hajujen maailma, johon pentu saa tutustua löytyy metsästä, tulevalta työmaalta. Vähitellen pennun rohkeus kasvaa ja se viipyy jo hetken pois näkyvistä jonkin mielenkiintoisen hajun perässä. Odottele, missä pentu sinut viimeksi näki. Pennun touhuja voi seurailla kauempaa ja ilmaista itsensä niin, että pentu alkaa luottamaan isännän löytymiseen tarvittaessa.

Pentuiän koulutukseen kuuluu perustottelevaisuuden iskostaminen pikkukoiran päähän siten, että sen saa tarvittaessa kiinni isännän niin halutessa. Tätä kohtaa laiminlyödään valitettavan usein, mistä johtuen esim. nuoren koiran autoon saaminen on tuskallista. Luoksetulon opettelulla on myös turvallisuuden näkökulmasta suuri merkitys. Myöhemmin, metsäretkillä paikantimesta saatetaan nähdä koiran olevan menossa isolle tielle, löytyy pedon jäljet maastosta tai jonkin muu syyn takia on tarpeen kytkeä koira välittömästi. Itse olen käyttänyt luokse tulon opettamiseen palkitsemista ja ehdollistanut sen herkkupalan saantiin. Puhallus pilliin samalla, kun antaa kotona ruokakupin koiralle, tuottaa tulosta jo muutaman toiston jälkeen. Saman voi tehdä myöhemmin metsässä: puhallus pilliin ja palkitseminen koiran tultua isännän luokse. Palkkana vaikka ruokanappula ja hyvät kehut ja taputukset.

Pentuvaiheen koulutukseen kuuluu penikan totuttaminen laukauksiin. Tässä kannattaa olla mieluummin varovainen kuin rohkea. Ampumarata on hyvä paikka, kun totuttamisen laukausääniin aloittaa tarpeeksi kaukaa, koiran reagointia tarkkaillen ja sen mukaan edeten. Toiset pennut ovat arempia kuin toiset ja niiden ehdoilla pitää toimia. Aluksi pienoiskivääri on hyvä, josta asteittain voi siirtyä isompia pamauksia tuottaviin aseisiin. Yleensä pystykorvaiset eivät ole kovin paukkuarkoja. Nykyisen koirani totutin laukausten ääniin hirviradalla, eikä se välittänyt mitään paukkeesta, vaan seurusteli ammuntojen käynnissä ollessa vuoroaan odottavien hirvestäjien kanssa ampumakopin takana.

Onnistunut peruskoulutus edellyttää ennen muuta pitkäjänteisyyttä ja kaikkien asioiden tekemistä ikään kuin leikin varjolla. Pohjanpystykorvan luonteenpiirteisiin kuuluu hyvä muisti, eli se ei helposti unohda
oppimaansa asiaa, olipa se sitten hyvää tai vähemmän hyvää isännän mielestä. Oman pohjikseni kanssa käytiin sen ensimmäisenä kesänä pentukurssilla, jossa opittiin monenlaisia taitoja tulevaisuutta varten. Eräs
asia, joka silloin opittiin käytöstapojen ohella ja josta on ollut monta kertaa hyötyä myöhemmin, oli suuhun otetun esineen pois pudottaminen ”irti”- komennolla. Esimerkiksi, jos koira nappaa suuhunsa lenkkipolun
varrelta jonkun syötävän, komennon kuultuaan se poikkeuksetta pudottaa esineen ja katsoo silmiin palkan toivossa. Ja palkkana se silloin saa kehujen lisäksi taskusta ruokanappulan tai vastaavan.

Pentukoiran veteen totuttaminen on asioita, jotka on hyvä tehdä pentuvaiheen aikana. Leikinomainen, koiran ehdoilla toteutettu totuttelu vesielementtiin kesällä, lämpimän veden aikaan, on mukavaa sekä koirasta että omistajasta. Väkisin ei pidä koiraa uittaa, koska epämiellyttävästä kokemuksesta jää helposti hankala pois opittava.

Näillä alkuvaiheen koulutuksilla ja yhteisellä ajalla rakennetaan molemminpuolista luottamusta ja kiinteää sidettä isännän tai emännän ja nuoren koiran välille. Tämä varhaiskasvatuksen aika on mielestäni tärkeintä
aikaa, jolloin kasvetaan yhdessä kohti tulevia koitoksia niin metsästyksen kuin muidenkin yhteisten juttujen, kuten koe- ja näyttelytoiminnan parissa. On muistettava, että jokainen koira on yksilö, jonka mielen ja taipumusten ”lukeminen” opettavat paitsi koiraa, myös isäntää tai emäntää ja siksi aika nuoren koiran kanssa ei koskaan mene hukkaan. Tulokset löydetään tulevaisuudesta. Aina opitaan uutta, eikä kukaan voi sanoa olevansa täysinoppinut pystykorvaisen kouluttaja, koska. jokainen koira kouluttajineen on yksilö ja siten erilainen.

Yhteistyön kehittäminen pennun kanssa lujittaa metsästäjän ja koiran keskinäistä luottamusta, jota tarvitaan koko metsästysura. Ensimmäiset onnistumiset nuoren koiran kanssa palkitsevat isännän ja koiran…

Ensimmäiset lintuhaukut
Useimmiten keväällä syntyneet pennut ovat syksyyn mennessä kehittyneet niin, että niiltä odotetaan jo ensimmäisiä lintuhaukkuja. On kuitenkin syytä muistaa, että ne ovat edelleen lapsia, joilta ei vielä voida odottaa huikaisevia suorituksia. Pentukoiraa kannattaa viedä mahdollisimman usein metsään, silti väsyttämättä sitä liikaa. Periaate ”usein mutta vähän kerrallaan” on hyvä, kun muistaa lähteä pois metsästä silloin, kun siellä on vielä mukavaa. Kokemusta karttuu joka kerta lisää, sillä käytäntö on paras opettaja. Jos
omistajalla on etukäteistietoa lintupoikueesta, mahdollisuus ensimmäisiin haukkukokemuksiin oikealla riistalla on olemassa. Pentua saa pitää irti 5 kk:n ikään saakka. Oma koiranikin oli haukkunut oravaa ja ajanut jänistä ennen ensimmäistäkään lintutilannetta. Ei se minua haitannut, olipahan vain merkki riistaveristä, jotka pyrkivät pintaan. Jonakin kertana se sitten tapahtuu, linnun tai mieluummin lintupoikueen löytyminen.

Poikue kohteena on siitä hyvä, että se alkusyksystä nousee lähipuihin. Silloin koira monesti huomaa jonkun poikalinnuista tai vielä todennäköisemmin poikueen emon, koppelon tai akkateeren, joka kotkottaen yrittää kiinnittää huomiota itseensä ja pyrkii viemään koiraa pois poikueen luota lentämällä lyhyitä matkoja ja houkuttelemalla koiraa seuraamaan. Yleensä tällaisessa tilanteessa pentukoira lähtee emolinnun perään ja alkaa haukkua kotkottavaa otusta, tai katselee vaan kummissaan tapahtuman kulkua. Näistä ensimmäisistä kohtaamisista ei vielä näe, minkälainen linnunhaukkuja koirasta kehittyy. Joku koira voi olla niin tiukka, ettei se vielä ymmärrä haukkua, heiluttaa vain häntäänsä puussa istuvalle linnulle tai voi jopa säikähtää lintupoikueen aiheuttamaa siipien rupinaa ja tulla isäntänsä tai emäntänsä turviin. Silloin ei passaa hätiköidä, vaan seurata tilanteen kehittymistä. Lintujen maajälkien lumoavat tuoksut saattavat kiinnostaa kovasti, eikä pentu huomaa puussa hiljaa istuvia lintuja, vaan touhuaa tuoksujen viemänä. Joskus käy niin hyvin, että koira keksii vaikka avoimelle istuneen linnun ja aloittaa haukun. Silloin on pudotuksen aika. Ensipudotus tarkkaan merkitystä haukusta on tärkeää pennun jatkokehityksen kannalta.

Pudotus on tehtävä tarkkaan merkittyyn haukkuun
”Ensimmäisen pudotuksen seurauksena koira saa anteeksi kaikki sen nuoren elämänsä aikana tekemänsä tihutyöt, hoitamisen vaivat, jopa pennun hintakin oli halpa verrattuna laatuun. Kun lintu putoaa oksalta, on luonnollista, että koira iskee siihen terävät hampaansa. Anna koiran hammastaa, mutta älä anna repiä lintua. Koira on tässä vaiheessa niin intoa
täynnä, ettei nahassaan taho pysyä. Tämä on hyvä, tavallaan ensimmäinen merkki tulevasta pyytökoirasta.Kun alkuinnostuksesta on päästy, ota lintu ja suolista. Anna koiralle palkaksi hyvästä työstä joku herkkupala yhteisestä saaliista, istu mättäällä tai kannonpäässä varttitunti ja hyvittele koiraa. Jahtireissu jää koiranomistajalle mieleen onnistumisesta. Mielestäni koiralle maksimissaan riittää metsästysreissua kohti kaksi riemun hetkeä: kun koira päästetään irti metsälle ja saadaan pudotus.” (Raimo Karvonen, Opetus linnunhaukkujaksi)

Ensimmäiset pudotukset vahvistavat pennun riistaviettiä ja on hienoa nähdä se muutos, joka pentukoirassa tapahtuu sen alettua ymmärtää, mistä oikein on kysymys. Pahin virhe, jonka voi alkuvaiheessa tehdä, on lentoon ampuminen tai ampuminen silloin, kun koira ei ole paikalla. Monta koiraa on pilattu hätäilemällä silloin, kun olisi pitänyt malttaa odottaa sitä ensihaukkua oksalla istuvalle linnulle.

Metsästysopetus
Puuhun lintua haukkuvan metsästyskoiran työskentelyn osa-alueita lintutyöskentelyssä ovat haku- ja löytökyky, merkintä, äänenanto, ensihaukkujen saanti löydöistä, seuraaminen ja uusintahaukut. Vastaavasti
kielteisiä tekijöitä ovat liikaherkkyys ja valehaukut, haukun jättö kokonaan ja haukun keskeyttäminen, haukkupuun raapiminen sekä oravahaukut, jänisajot ja hirvet.

Haku -ja löytökyky
Lintua haukkuva pystykorva etsii riistaa luontaisesti ohjaajansa etu puoleisesta maastosta, kulkusuunnasta, muutaman sadan metrin etäisyydeltä. Hakukuvio on sahaava, siksakkia muistuttava, joka ulottuu paitsi etupuoliseen maastoon, myös isännän molemmin puolin. Koira ottaa yhteyttä ohjaajaansa yleensä edestä tai sivulta. Toinen tapa hakea on kiertohaku, joka lienee pohjanpystykorvilla yleisempi tyyli. Siinä koira kiertää edessä ja sivuilla ottaen yhteyttä yleensä takaa, isännän jälkiä pitkin. Molemmat hakukuviot toimivat silloin, kun koira löytää linnut ja vain harvoin isäntä itse ajaa ne lentoon.

Haku on pyytökoiran tärkeimpiä ominaisuuksia, jonka päälle oikeastaan kaikki muu rakentuu. Sen takia lähihakuinen, ns. ”saappaan kiillottaja”, on harmillinen kaveri, koska se ei yleensä saa lintuja haukkuun, vaikka niitä löytääkin. Lähihakuisen koiran löytämät linnut jäävät harvoin haukkuun, koska ne ovat tietoisia metsästäjän läheisyydestä ja pakenevat koiran ulottumattomiin.

Lähihakuisuus ja laiska liikkuminen, samoin vireä käytös ja ripeä liikkuvuus ovat luonteenpiirteitä, joissa perintötekijät ovat mukana. Nuori koira oppii helposti kulkemaan teitä ja polkuja, jolloin hakukuvio jää vaillinaiseksi ja koirasta kehittyy teitä ja polkuja pitkin edestakaisin sahaaja. Kannattaa edetä polkujen ulottumattomissa ja vaihtaa tarvittaessa suuntaa koiran ottaessa yhteyttä. Silloin koiran hakukuvio muodostuu tuloksia tuottavaksi.

Liiku metsällä rauhallisesti ja anna koiralle riittävästi aikaa hakea. Tarpeeksi laaja hakukuvio on n. 200-300 m sivuille ja eteen maastosta riippuen. Usein pohjoisen hyväkulkuisilla lintumailla haku on laajempaa kuin etelän vatukoissa. Myös koiran kulkemat matkat ja nopeus ovat pohjoisessa suurempia. Hyvä hakija ottaa yhteyttä metsästäjään n. 8-12 min. välein, välillä pysähdellen käyttämään kuuloaan ja vainuaan. Sellaiseen koiraan voit olla tyytyväinen.

Merkintä
Kiitettävässä merkinnässä koira osoittaa tarkasti puun, jossa lintu istuu. Merkitessään kiitettävästi koira yleensä käyttäytyy varmasti sekä osoittaa katseellaan ja olemuksellaan linnun istumispaikan. Näin sanotaan linnunhaukkukoesäännöissä. Ensimmäisissä haukkutapahtumissa, joissa
tiukanpuoleinen nuori koira antaa ääntä, on yleensä edellytyksenä, että koira näkee haukuttavan linnun. Nuorilla koirilla on yleensä merkinnät kohdillaan. Vastaavasti iän myötä koiran itsevarmuus ja luottamus hajuaistin tuomiin viesteihin kasvaa, jolloin vaara tyhjiin haukkuihin myös lisääntyy. Herkälle koiralle näitä tyhjiä haukkuja saattaa tulla ja niiden kanssa pitää olla erityisen varovainen, ettei ammu muuta kuin näkölintua tai herkkyys valehaukkuihin vain lisääntyy. Satunnaiset tyhjät haukut ovat hinta hyvästä puustalöytökyvystä, ja sen joutuu herkän koiran omistaja hyväksymään.

-”Koiran opetuksen alussa saattaa olla vaikeuksia tiukan koiran kanssa, jonka
haukkukynnys on korkea, saada koira antamaan ääntä linnulle. Kun haukkukynnys linnun kanssa ylittyy ja jos koiraa ei pilata, se on haukkutyöskentelyjen suhteen rehellinen koira koko ikänsä. Vanhanakin kun se haukkuu, on haukussa elävä kohde. Niiltä koirilta, joilla haukkukynnys on matala, saadaan ensimmäinen pudotus yleensä vaivatta haukkuun. Tällainen koira saattaa myöhemmin antaa ääntä hyvinkin epämääräisille hajuille haukkuen lyhyitä sarjoja siellä täällä tai merkata huolimattomasti, jopa epätarkasti ja väärin, haukun kohteen. Siltä saattaa tärähtää kiinteä haukku ilman elävää kohdetta, tyhjänhaukku, jota ennen kutsuttiin valehaukuksi. Näissä tapauksissa on syytä ehdottomasti torua ja moitiskella koiraa, se
saattaa ottaa onkeensakin. Ei kuitenkaan ole syytä kurittaa metsässä eräkaveria. Oli kyseessä tiukka tai löysä koira, ammu vain tarkasti merkattuihin haukkuihin lintu, se yleensä korjaa löysän koiran epätarkkaa merkintää. Riemun hetki päästä hammastamaan lintua tulee koiralle huolellisen työskentelyn ansiosta. Niin ikään koiralla tiukkuus ja löysyys on luonteenpiirteitä, joissa perintötekijöilläkin on oma osuutensa.” (Raimo Karvonen, Opetus linnunhaukkujaksi)

Äänenanto
Usein nuoren koiran haukku alkaa ”täysillä” heti. Sellaista haukkua lintu ei välttämättä kauaa kuuntele, vaan karkaa lentoon. Onneksi koirat ovat hyviä oppimaan. Iän ja kokemuksen karttuessa, viisas koira alkaa tajuta, että lintu olisi hyvä myös saada pysymään haukussa. Sellainen koira pyrkii sopeuttamaan äänenantoaan ja omaa sijoittumistaan linnun käyttäytymisen mukaan antaen rohkeammin ääntä jurolle kuin hermostuneesti käyttäytyvälle, aremmalle linnulle. Tätä oppimista edesauttaa se, että linnut ammutaan vain ja ainoastaan oksalta, tarkkaan merkitystä haukusta.
Useimmiten pohjanpystykorvan haukku on hieman harvempaa, kuin suomenpystykorvan haukku.

Äänen jalostamista on pohtinut Raimo Karvonen julkaisussaan ”Opetus linnunhaukkujaksi” seuraavasti:
– ”Äänen jalostaminen on mielestäni utopiaa. Ainoa asia äänen suhteen, mitä voimme tehdä koiranjalostuksessa on, että emme jalosta liian suuriksi koiriksi puuhun lintua haukkuvia metsästyskoirarotuja, suomen- ja pohjanpystykorvia. Mitä suurempi koira on, sillä on yleensä myös volyymiltaan voimakas ääni, jota lintu ei hyvin siedä. Olen joskus todennut, että käyttökelpoisuus suojaa suomenpystykorvaa liian suurelta koolta ja sama koskee myös pohjanpystykorvaa. Muutama ylärajan uros on tosin voittanut Haukkukuninkuuden, onneksi se on ollut poikkeus eikä sääntö.”

Seuraaminen ja uusintahaukut
Monesti nuorilla koirilla on vaikeuksia seurata lentoon lähtevää lintua, tai seuraamiset jäävät liian lyhyiksi. Hyvän seuraajan ominaisuuksiin kuuluu nopea syöksyminen lentoon lähtevän linnun perään, pakenipa se lentoon maasta tai puusta. Näköyhteyden lintuun menetettyään koira jää kuuntelemaan linnun puuhun istuutumisesta aiheutuvaa ääntä. Laskeutumisropinan kuultuaan koira jatkaa menoaan ja pystyy yllättävän tarkasti paikallistamaan linnun istuutumisalueen. Kokemuksen karttuessa koira alkaa myös tajuta, vaikka istuutumisääntä ei kuulisikaan, että johonkin sinne etumaastoon lintu lensi. Nuori koira saattaa näköyhteyden kadottua palata takaisin isäntänsä luokse. Tällöin koiraa tulee pyrkiä ohjaamaan linnun menosuuntaan, jolloin koira linnun mahdollisesti karkottua puusta alkaa vähitellen tajuta, että pidemmälle seuraamalla lintu saattaa löytyä. Pitkän seuraamisen jälkeen saatu pudotus nuorelle koiralle tasoittaa koiran tietä oivalliseksi linnunhaukkujaksi. Kun nuori koira on alkanut löytää lintuja ja saada ”helpoista tapauksista”, eli lähelle lentävistä tai lähipuihin maasta nousevista linnuista haukkuja, on hyvä vaikeuttaa suorituksia ja joskus pudottaa vasta uusintahaukkuun, jolloin koiran pitkäjänteisyys kehittyy.
Pitkäjänteisyyttä, mikä on selvästi periytyvä ja jalostuksessa vaalittava ominaisuus, ei valitettavasti kaikissa koirissa ole.

Puustalöydöt
Hyvän linnunhaukkujan tulee löytää linnut maastosta, ovat ne sitten maassa tai puussa. Puustalöytö tapahtuu yleensä hajuaistin avulla, mutta teeriparvi usein rupattelee puissa syödessään, jolloin ne löytyvät myös näkö- ja kuuloaistin avulla. Toiset koirat menevät kaukaakin teeriparvelle, kun ovat oppineet tunnistamaan teeren äänet niille kuuluviksi. Vaikeampi tapaus on
tiheässä puussa, oksien kätköissä hiljaa istuva lintu, jonka löytäminen edellyttää koiralta hajuaistin käyttöä. Olosuhteetkaan eivät aina suosi tällaista löytöä, sillä joskus ilmavirtaukset eivät kuljeta linnun hajuja koiran ulottuville. Silloin jää löytö yleensä tekemättä, eikä siitä voi koiraa moittia.
Usein puusta löytötilanne alkaa siten, että koira haukahtelee, eli ”kyselee” niillä tienoilla, jossa olettaa hajun perusteella linnun istuvan. Haukku on harvanpuoleista ja useassa paikassa tapahtuvaa. Kokenut koira pyrkii saamaan kyselyn avulla linnun paljastamaan olinpaikkansa. Lintu saattaa liikahtaa oksallaan tai antaa vinkkiä ääntämällä; täällä ollaan. Silloin koira aloittaa hyvin merkatun, kiinteän haukun. Tässä harjoitus tekee mestarin, nuori koira tarvitsee tilanteita ymmärtääkseen, että lintu voi istua myös näkymättömissä ja hiljaa. Hyvänokkainen koira oppii puustalöydön salat kokemuksen kautta.

Kielteiset ominaisuudet

Liikaherkkyys ja valehaukut
Liikaherkkyyttä esiintyy sekä pohjanpystykorvissa että suomenpystykorvissa. Monesti herkkä koira on sellainen, että sille tulee paitsi tyhjiä haukkuja, se myös merkitsee väärin tai epätarkasti hieman sinne päin. Se saattaa palata linnun karkottua haukahtelemaan seuraamisen jälkeen uudelleen
samaa, tyhjää puuta. Toisinaan lintu yöpuun jätettyään on jättänyt jälkeensä tuoreita jätöksiä voimakkaan sulotuoksunsa ohella, jolloin normaalisti rehtikin koira saattaa erehtyä haukkumaan tyhjää. Silloin sen voi lukea päteväksi syyksi, eikä koiraa passaa siitä moittia. Liikaherkkyyteen
vaikuttavat tarkkuus ja huolellisuus ovat periytyviä ominaisuuksia, joihin voidaan myös jalostuksella vaikuttaa. Olipa koira liikaherkkä tai ei, on tärkeää ampua linnut vain tarkkaan merkintään, sillä epätarkkaan merkintään pudottamisella on liikaherkkyyttä lisäävä vaikutus.

Haukun keskeytys -ja haukun jättö
Raimo Karvonen käsittelee julkaisussaan ”Opetus linnunhaukkujaksi” mielestäni ansiokkaasti tätäkin haukkuvan lintukoiran toiminnan osa-aluetta:
-”Haukun keskeytykset ja haukunjätöt voidaan mielestäni jakaa kolmeen
kategoriaan:
– koiran herkkyys ympäristössä oleville ärsykkeille, sekä kokemuksen puute;
koira ei tajua mistä on kyse.
– koira on tiukka (haukkukynnys korkea) ja tällaisen koiran haukun
edellytyksenä on kiinteä näkö- tai hajuyhteys haukuttavaan lintuun.
– koira on lyhytjännitteinen
Nuoren koiran karkottaessa linnun puuhun, se aikansa lintua haukuttuaan käy haistelemassa sen lähtöpaikalla linnun hajuja ja yleensä palaa haukulle. Kokemus yleensä korjaa tämän puutteen. Toinen yleinen keskeytyksen syy on, kun haukkupuun lähistöltä lähtee toinen lintu tai haukkupuun vieritse lentää toinen lintu. Tällöin varsinkin kokematon koira jättää haukun ja lähtee seuraamaan edellä mainittuja lintuja ja useasti palaa alkuperäiselle haukulle, ellei saa toisesta linnusta haukkua. Näistä tilanteista pudotus tulisi saada koiran palattua haukkumaan alkuperäistä lintua, silloin koira yleensä alkaa tajuta, että “työmaalta” ei kannata karata. Jos koira on luonteeltaan tiukka, sen haukkukynnys on korkea ja se haukkuu vain kun sillä on asiaa (näitä koiria kutsutaan rehellisiksi koiriksi).

Klassillinen tapaus tällaisesta haukunjätöstä syntyy, kun koira karkottaa esim. tiheään kuuseen linnun, näkee mihin se istuu ja aloittaa haukun, mutta kun koira ei sitä näe ja hajumolekyylit ilman virtausten vuoksi eivät laskeudu alas, rehellisyys jahuolellisuus voittaa ja syntyy koesääntöjen mukainen haukunjättö. Nämä tapaukset ovat harvinaisia, eikä koiraa ole syytä moittia. Kuten aiemmin mainitsin koiralla on selvästi periytyvä ominaisuus pitkäjänteisyys ja sen vastakohtana lyhytjänteisyys, joka näkyy seuraamistyöskentelyssä. Pitkäjännitteinen koira ei helpolla luovuta löytämäänsä riistalintua ja vastaavasti lyhytjänteinen koira seuraa yleensä lyhyesti ja lähtee hakemaan uutta lintua. Lyhytjännitteisillä koirilla haukun jätöt ovat yleisiä, vaikka haukun kohde olisi näkösällä, yleensä 2-4 min. haukkumisen jälkeen koira lähtee hakemaan uutta lintua. Toiset väittää, että pudotukset auttavat tilanteeseen, itse olen toista mieltä. Omistin aikoinaan koiran, joka ei viihtynyt työmaalla, vaikka olikin erittäin hyvä hakutyöskentelyssä. Eräällä metsäreissulla sillä oli seitsemän haukkutyöskentelyä, kaksi pudotin sille suuhun ja viisi haukunkohdetta se jätti puuhun istumaan, myös aikaisemmilta reissuilta sille oli pudotuksia. Niukkoja kanalintukantoja ei mielestäni tällaisiin tapauksiin kannata tuhlata, ei ne lyhytjännitteisen koiran haukun pituudet jatku tappamisella. Tällaisesta koirasta ei ole eräkaveriksi ja koulutus on hukkaan haaskattua aikaa.

Oravahaukut, jänisajot ja hirvihaukut
Pohjanpystykorvan isoveljeä suomenpystykorvaa oravat ovat kiinnostaneet
runsaat sata vuotta. Sitä ominaisuutta on yritetty kitkeä erilaisin keinoin jopa
“poppakonstein”, mutta turhaan. Oravahaukku paukahtaa ilmoille nykyään kuin sata vuotta sitten, eikä pohjanpystykorva ole sen parempi oravien osalta. Vanhan pystykorvamiehen käsitys, että hyvän nokan omaava koira haukkuu oravat ja linnut, pitää mielestäni hyvinkin paikkansa. On totta, että koiranomistajan kärsivällisyys on koetuksella, kun haukku paukahtaa puolenkilometrin päässä ja kun sinne on kiiruhdettu ja lopuksi ryömitty ja “kurre” istuu tyytyväisenä oksalla jota koira haukkuu. Turhaa oravahaukulta on kytkeä koira ja hakea se aikainpäästä pois, samoin sähköpannat ja ruumiilliset kuritukset vain pahentaa asiaa. Oman kokemukseni mukaan, jos koiralla on virtaa ja maastossa on riistalintuja se haukkuu silloin niitä. Kun koira alkaa väsyä, alkaa oravahaukut lisääntyä. Isäntä – koira suhteella, jossa koira kunnioittaa isäntäänsä, on suuri merkitys ja sellaiselle koiralle isännän moitteilla ja kehuilla on erityisen suuri painoarvo. Siksi kehumisen ja moittimisen filosofia on ainoa tapa suunnata koiran riistavietti halutulle riistalle. Pystykorvainen koira peilaa tarkalla nokallaan jäniksen makuupaikan ja ajaa sen liikkeelle. Yleensä jos koiralle ei ole ammuttu jänistä, ajo on lyhyt, muutama sata metriä, josta metsäreissu ei mene pilalle.

Varsinkin nuoremmalla iällä pohjanpystykorvakin saattaa haukkua hirveä haitalle asti, tunti-pari saattaa tuhlautua ja siitä linnunpyyntireissu kärsii, jos maastossa ei ole lintuja. Jotain pitää kuitenkin saada haukkua. Yleensä kun koira huomaa, ettei isäntä ole hirvestä kiinnostunut, koira jättää hirvityöskentelyt.”Hiipiminen haukulle
Haukun alku on sitä odotettua, suloista sinfoniaa metsästäjän korville. Haukulle etenemistä on tässä kirjassa käsitelty ansiokkaasti myös jousimetsästystä koskevassa artikkelissa ja niistä monet neuvot pätevät hyvin myös ruutiasetta käyttävälle. Käyttipä metsästäjä mitä tahansa asetta, on maltti valttia haukulle mentäessä. Jännitys oikein suhisee korvien välissä ja silti pitäisi pysyä viilipyttymäisen tyynenä ja laskelmoivana. Haukulle hiipimisessä yhdistyvät hätä ja hyvä mieli mitä upeimmalla tavalla, se on ihmisen ja koiran yhteispeliä hienoimmillaan.

Useimmalla metsästäjällä on oma tapansa edetä haukulle. Seuraavassa muutamia käytännön vinkkejä, joita voi haukkua lähestyttäessä pitää mielessä (Jyrki Puupponen):
– ensin pyritään näkemään koira haukulla
– linnun etsimisessä on suositeltavaa käyttää katselukiikareita
– haukkua kierretään n. 60 metrin etäisyydellä haukkupuuta kiikaroiden (etäisyyteen vaikuttaa tietysti maaston peitteisyys). Varsinkin pohjoisen lintu ei usein karkkoa, vaikka se näkee haukulle ryömivän metsästäjän yli 60 metrin päästä
– kierretään haukkupuuta vaikka koko kierros kunnes lintu löytyy
– haukulla ei ole kiire, vaan linnun etsiminen tehdään rauhassa ja kiirehtimättä, sillä varsinkin metso ja koppelo istuvat haukussa vaikka kaksi tuntia, kun ensimmäiset minuutit, jolloin lintu on herkimmillään karkaamaan, on ohitettu

Seuraava, kirjailija Erkki Tuomisen kirjasta ”Metsohaukkuja ja tervastulia, s.43” lainattu kuvaus, vie lukijansa tunnelmaan, jota ei missään muussa tilanteessa ole mahdollista kokea:
-”Jostain, tuolta kolmensadan metrin päästä kimahti kuuluviin haukku. Se oli
hetken epävarmaan kyselyä, mutta heti perään niin varman tuntuista, että tiesin linnun siinä olevan. En pitänyt kiirettä. Olin varma, että jos se ensimmäiset minuutit kestää, istuu se kyllä pidempäänkin. Lähestyessäni näin jo kaukaa valtaisan kelon. Vilkaisin sitä ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja ajattelin mielessäni, ettei taaskaan niin hienoa tuuria käynyt, että se olisi kelossa istunut. Mitä lie ollut enää matkaa, 70-80 metriä. Näin kuusten seassa kaksi jyhkeää petäjää. Niitä koetin tiirailla. Oli painuttava kontalleen, sitten mahalleen. Lähemmäs ei enää ollut asiaa. Oli käytävä kiertämään kylkimyyryä, hitaasti, maaoksia varoen, aukkopaikkoja kartellen.

Metso oksalla pystykorvaisen haukussa on parasta, mitä syksyinen luonto tarjota voi. Tuossa tuo taivainen kelo, tuossa tuo toinen petäjä. Tyhjä se on, ihan varmasti tyhjä. Eikä tuossa toisessakaan mitään näy. Pyrri seisoo paikalleen jäykistyneenä, jalat tönkköinä, häntä sojottaa suoraan
taaksepäin, haukku kuplii kurkusta kuin hädässä. Siihen suureen keloon koiran katse merkkaa. Taivutan niskaa taakse niin, että silmä nousee kelon latvaan saakka. Sieltä se alkaa hiljalleen valua alaspäin pitkin harmaata runkoa ja koukeroisia oksia. Siellä puolenvälin yläpuolella on oksa kuin oma reiteni. Sen oksan päällä istuu metso kylki minuun päin. Kaula on kaarella kuin jännitetty jousi, ja pää riippuu oksan alapuolella, kun lintu kurkottaa kohti alapuolellaan ärmentävää koiraa.”

Lähteet: Raimo Karvonen, ”Opetus linnunhaukkujaksi”
Erkki Tuominen ”Metsohaukkuja ja tervastulia”