Rodut

Alkuperä

Kehityshistoria haukkuvaksi lintukoiraksi

Suomalaisen haukkuvan lintukoiran, myöhemmin kansalliskoiramme suomenpystykorvan, syntysanat kirjoitti Hugo Richard Sandberg Sporten lehteen 15.12.1890. Sandberg ehdotti kirjoituksessaan myös ns. rodun kuvauksen (rotumääritelmän), joka pääpiirteiltään hyväksyttiin rodun kuvaukseksi. Suomalaisen haukkuvan lintukoiran väristä hän esitti seuraavaa: ”Haukkuvalle lintukoiralle parhaiten sopiva väri on kellanruskea tai punaruskea, mitkä värit osissa paikkakuntia ovat tavallisia. Myös esiintyy mustia, sudenharmaita eri vivahteineen. Vatsa ja hännän alapuoli ovat vähän vaaleampia ja hännän pää useimmiten valkoinen.” Tavoitteena jalostaa yksiväristä kellan- tai punaruskeaa koiraa ei ollut yksimielinen.

Suomenpystykorvan jalostuksen uranuurtaja kiistatta oli metsänhoitaja Hugo Jonthan Roos, joka vaikutti etupäässä Oulun-läänin pohjoisosien kunnissa ja Koillismaalla. Roos kritisoi voimakkaasti Sportenissa 15.5.1893 ilmestyneessä Kynologiaa-kirjoituksessaan Oulussa 16.-17.12.1892 pidetyn koiranäyttelyn arvostelua mm. tyypin, pään muotoa, korvien asentoa ja väriä. Roosin mielestä valkokirjava väri haukkuvalle lintukoiralle käytönkin kannalta on parempi, kuin ruskean yksivärinen.

Vaikka myöhemmin Roos tuli tunnetuksi suomalaisen haukkuvan lintukoiran kasvattajana ja menestyneenä kilpailijana koirillaan aina Pietaria myöten, oli hän silloin vielä tuntematon suuruus orastavassa kennel aatteessa, eikä hänen ajatuksillaan ollut riittävää painoarvoa. Olihan vastaperustetun Kennelklubin perustaja Daniel Waden Sandbergin parhaita ystäviä. Seurauksena oli, että noin 40-45 cm säkäkorkeudeltaan olevat ”maatiaispystykorvat”, joilla oli kellertävä tai ruskea turkki ja korkeintaan niskassa, kaulassa, tassuissa tai hännänpäässä valkoista pääsivät rotukoirien aateliin, jos sattuivat kohtaamaan oikeat henkilöt.

Metsästyskoirana Roosin toivoma valkokirjava koira-aines jäi odottamaan aikaa parempaa 80-vuodeksi, joka sille kaikesta huolimatta koitti.

Kunnia niille joille kunnia kuuluu. Ehkä on ollut onneksi, että Roos värikysymyksessä hävisi. Meillä on nyt yksivärinen kellan- tai ruskeanpunainen kansalliskoira suomenpystykorva ja hieman pienempi samoista kanta-aineksista lähtenyt ja samat toimintamuodot omaava valkokirjava pohjanpystykorva rikastuttamassa monipuolisuudellaan haukkuvien lintukoirien joukkoa.

Noin kahdeksankymmenen vuoden etsikkoaika

Pieni vanttera maatiaispystykorva, jonka säkäkorkeus oli noin 42 cm, jonka väri vaihteli lähes yksivärisen eriasteen ruskeasta, riistanväristä, harmaasta, valkokirjavasta valkoiseen. Tämä pieni maatiaispystykorva antoi oman ja varsin keskeisenkin leimansa Kainuun, Oulun-läänin pohjoisosien ja Lapin-läänin, lukuun ottamatta sen pohjoisempia kuntia, erämaakylien kyläkuvaan aina 1970 luvulle asti alueen syrjäisimmissä kyläyhteisöissä.

Orava merkittävä tulonlähde

Orava turkisriistana antoi merkittävän tulonlähteen talvikuukausina aina 1950-luvulle saakka. Oravanpyynnissä tuo maatiaispystykorva oli verraton apuri. Ilman hyvää oravakoiraa pyynnistä ei olisi tullut mitään. Kun oravan merkitys turkisriistana menetti arvonsa, myös maatiaispystykorva menetti merkitystään kotitalouksissa.

Vaikka lopussaolevan vuosisadan alkupuolella hyvästä oravakoirasta saatettiin maksaa hyvän lehmän arvoinen hinta, suurimassa arvossaan maatiaispystykorvamme oli 1930-luvun pulavuosina. Silloin ruuasta oli huutava puute. Silloin se haukkui oravan lisäksi myös kanalinnun oksalta ammuttavaksi, helpottamaan elintarvikepulaa pohjoisen ihmisten ruokapöydässä. Maatiaispystykorvan arvo pohjoisen väestölle oli pilvissä – vieras ei saanut silittää talon koiraa.

Suomenpystykorva jalostettiin pääosin etelä ja keskiosissa maatamme. Se oli suojassa toisen maailmansodan tiimellyksistä. Maatiaispystykorvallemme talvi-, jatko- ja lapinsodat olivat vaikeita aikoja. Lapinsodan aikana lähes koko Lapinläänin väestö evakuoitiin Etelä-Suomeen ja Ruotsiin. Maatiaispystykorva seurasi oma-aloitteisesti evakkokärryjä ja rekeä. Kiireen keskellä ei siitä kukaan huolta pitänyt. Sodan loputtua, myös evakkoaika päättyi. Tuli kiire katsomaan mitä oli jäljellä. Siinä kiireessä koira unohtui. Ruotsissa kutsuttiinkin niitä koiria joita evakoilta jäi maahan evakkokoiriksi.

Kuin tuhkasta uudelleen

Sotien jälkeisessä jälleenrakennuksen aikana myös pienen maatiaispystykorvan tarpeellisuus tuli esille. Se nousi kuin tuhkasta uudelleen. Ei niin arvostetuksi kuin ennen sotia, mutta hyvää koiraa arvostettiin edelleen.

Suomenpystykorva palasi juurilleen Pohjoissuomalaiseen kyläkuvaan 1960 ja -70 luvuilla. Se palasi hieman kookkaampana kuin lähtiessään, kellertävän tai punaisen ruskeana, joillakin saattoi olla enää pieni pilkka valkoista rinnassa. Kansan keskuudessa siitä oli muodostunut arvostettu rotukoira, jolta oli yritetty riistää oikeus haukkua oravaa. Mutta turhaan, se haukkui kuitenkin. Suomenpystykorvan paluu juurilleen oli riistänyt arvostuksen tuolta pieneltä maatiaispystykorvalta, joka taidoillaan oli haukkunut rihmoittain oravia ja pula-aikaan lintuja. Siitä oli tullut arvoton piski. Maatiaispystykorvien kannattajakunta kapeni kapenemistaan. Rotukoiran omistamisesta oli tullut status.

Nihkeästi rotukoirien joukkoon

Ruotsissa lintu- ja oravakoira otettiin kenneltyön kohteeksi 1910. Saaden maantieteellisistä syistä Norrbottenin haukkuva lintukoira. Rotuun merkittiin vain muutama yksilö ja Tukholmassa kuviteltiin rodun kuolleen sukupuuttoon ja rotu poistettiin luetteloista 1948. Jälleen astui kuvaan metsienmies, metsänhoitaja Stig Onnerfeld, joka vaikutti Ruotsin Pajalassa. 1950-luvulta lähtien hän keräsi maatiaispystykorvan jäänteitä Torniojokilaaksosta Ruotsin puolelta Hän esitti niitä näyttelyissä ja teki Ruotsin Kennelklubille aloitteen rodun uudelleen kokoamisesta tehden myös esityksen rotumääritelmästä. Stig Onnerfeldin sitkeä työ palkittiin ja Kennelklubi hyväksyi rotumääritelmän ja antoi sille edelleen maantieteellisten syiden pohjalta nimen norbottenspets vuonna 1966.

Rotuunotot Ruotsissa aloitettiin 1967. Merkittävin katselmus pidettiin Ojebyn näyttelyn yhteydessä. Siellä hyväksyttiin 36 maatiaispystykorvaa norrbotteninspetsiksi. Kaikkiaan sikäläisiä maatiaispystykorvia hyväksyttiin rotuun 80-100 yksilöä, joista 15 koiraa oli hankittu lehti-ilmoituksilla Suomesta aina Kainuuta myöten.

Matti Kuivila ja Erkki Pihlaja tekivät 1960-luvun lopulla yhteisen aloitteen Suomen Kennelliitolle rodun taiteen ottamisesta myös Suomessa. Silloin suomenpystykorvalla pyyhki todella hyvin. Elettiin aikaa jolloin suomenpystykorvia rekisteröitiin lähes 3000 yksilöä vuodessa. Silloin ei haluttu suomenpystykorvalle kilpailijaa ja aloite raukesi tai se hyllytettiin.

Ilmeisesti Ruotsissa, uuden rodun huuman haihduttua, ei oltukaan tyytyväisiä jalostuspohjaan, vaan siihen tuli saaja vahvistusta idästä. Ruotsin Kennelklubi teki 1973 virallisen yhteistyöaloitteen Suomen Kennelliitolle. Siihen aloitteeseen Suomen Kennelliitto lämpeni. Kennelliitto hyväksyi rotumääritelmän ruotsalaisten ruotsalaisten rotumääritelmän pohjalta ja rodun nimeksi tuli norrbottenspetsin suomenkielinen käännös pohjanpystykorva.

Hugo Jonathan Roos kirjoitti tasan kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin kirjoituksen Sporten lehdessä, jossa hän taustavoimineen puolusti valkokirjavaa väriä suomalaiselle haukkuvalle lintukoiralle. Roosin toive toteutui, tuli valkokirjava koirarotu. Surkuhupaisaa asiassa oli, että luotettiin sokeasti ja sinisilmäisesti naapuriin – kotoisesta koirasta tuli vierasmaalainen rotu.

 

 

 

Huhtikuussa 1973 Olli Korhonen ja Juho Perttola tekivät ensimmäisen katselmusmatkan matkan pohjoiseen, jossa Oulussa, Rovaniemellä ja Sodankylässä runsaasta viidestäkymmenestä tarjokkaasta hyväksyttiin 10 urosta ja 29 narttua. Osa erittäin hyviä yksilöitä. Kaikkiaan vuosina 1973 – 74 eri kenneltapahtumien yhteydessä hyväksyttiin pohjanpystykorviksi n. 80 koiraa. 1970-luvulta aina 1980 luvun lopulle katselmuksien kautta rotuun otot hiipuivat. Kaikkiaan tuona aikana rotuun hyväksyttiin runsaat 20 koiraa. Tämän vuosikymmenen puolivälissä tehtiin vielä lehti-ilmoitusten tukemana yritys löytää maatiaispystykorvan jäänteitä Koillismaalta, Pohjois- ja Itä Lapista. Tuloksena oli liki viisikymmentä varsin hyvää pohjanpystykorvaa luonnonkannasta. Tämä todistanee tämän koiran sitkeydestä säilyä puhtaana itseään suurempien koirien joukossa.

Suomessa pohjanpystykorviksi hyväksyttyjen yksilöiden syntymäpaikkakunnat

Oulun lääni: Haapajärvi, Kajaani, Kempele, Kiiminki, Haukipudas, Kuusamo, Merijärvi, Muhos, Nivala, Pudasjärvi, Suomussalmi, Taivalkoski, Vuolijoki, Yli-Kiiminki ja Yli-Ii.

Lapin lääni: Inari, Kemijärvi, Kittilä, Kolari, Muonio, Pelkosenniemi, Pello, Posio, Rovaniemi, Rovaniemen mlk, Salla, Savukoski, Simo, Sodankylä ja Ylitornio. Lisäksi muutama rotuun otettu pohjanpystykorva on syntynyt Etelä-Suomessa Pohjois- Suomesta tuotujen koirien jälkeläisinä.

Image
Image

Pohjanpystykorvan kehitys rotukoirana Suomessa

Pohjanpystykorva otettiin vastaan suomenpystykorva harrastajien taholla varsin sekavin tuntein, monen mielestä rotu oli turha; ”Emme tarvitse Kuusamon haukikoiraa” toteamuksin. Mutta oli kuitenkin paljon henkilöitä jotka näkivät rodussa moniarvoisuuden siemenen haukkuvien lintukoirien joukkoon. Myös se, että tiedettiin koiran olevan kotimaisen, vaikkei sitä virallisesti tunnustettukaan ja samasta lähtöaineksesta kuin suomenpystykorva, lisäsi kiinnostusta rotua kohtaan.

 

Suomen Pystykorvajärjestö otti rotujärjestönä sen siipiensä suojaan, mutta noin viisitoista vuotta kului ennen kuin rodun hyväksi alettiin jotain tekemään. Vuonna 1989 se sai oman rotujaoston ja samana vuonna pidettiin rodun omat epäviralliset SM-haukut, jotka SKL-FKK virallisti 1991. Jalostusohjaus tehostui ja sitä myötä pentuneuvonta. Tehdyt toimenpiteet alkoivat näkyä rodun suosion tasaisena kasvuna.

 

Image

Pohjanpystykorva populaatio oli 70-80-luvun vaihteessa noin 400 yksilöä. Vuotuiset rekisteröintiluvut olivat 50 koiran tasoa. 80-luvulla suosio laski ja rekisteröintimäärät putosi 30-40 koiran tasolle vuosittain. Populaatio oli 80-luvun lopulla vajaat 300 koiraa. Rekisteröintiluvut alkoivat kasvaa edellä kerrottujen toimenpiteiden ansiosta 90- luvun alussa ja lähestyivät 150 rekisteröinnin rajaa ja 1000 yksilön populaatiota vuosituhannen vaihteessa. Todella suuri hyppäys rekisteröinneissä tapahtui 2012, jolloin rekisteröitiin peräti 357 koiraa. Tämän jälkeen on pysytty koko ajan noin 350 rekisteröinnin vuosivauhdissa. Populaatio on tällä hetkellä noin 2800 koiraa. Pohjanpystykorvan tulevaisuus näyttää siis varsin valoisalta.

 

Image

Suomalainen pieni maatiaispystykorva – pohjanpystykorva on kokenut luonnonvaraisena sekä rotukoirana vastoinkäymisiä, mutta kaikista se on selviytynyt sitkeytensä ja neuvokkuutensa ansiosta. Sitä on tarvittu ja tarvitaan edelleenkin.

Teksti: Raimo Karvonen

Päivitys: Hannu Hämäläinen 16.12.2015