Rodut

Opetus linnunhaukkujaksi

Pohjanpystykorvan opettaminen lintua haukkuvaksi koiraksi

Kokemuksella ja näkemyksellä on eronsa. Olen pannut merkille, että hyvän näkemyksen omaava henkilö yhden kasvatetun pentueen ja yhden vähänkin linnunhaukkukokeissa menestyneen koiran koulutuksen jälkeen on valmis julkisuudessa opettamaan muita miten koira jalostetaan ja miten se koulutetaan hyväksi linnunhaukkujaksi. Itse olen kompuroinut puhdasrotuisen suomenpystykorvan ja pohjanpystykorvan perässä yli 40 vuotta. Vuodesta 1978 lähtien omistamani pohjanpystykorva on haukkunut koepalkintoja katkeamattomana nauhana viidessä peräkkäisessä narttusukupolvessa. Jalostusasioissa olen toiminut SPJ:n puitteissa runsaat parikymmentä vuotta, se kokemuksesta. Koiranjalostuksen ja koulutusoppien tyrkyttäminen on arka asia harrastajille, jotka ovat toimineet asian parissa vuosia ja varsinkin vuosikymmeniä, joten en tyrkytä oppeja vaan yksityisiä ajatuksia, joista joillekin saattaa olla hyötyä kouluttaessaan nuoresta koirastaan haukkuvaa lintukoiraa.

Oli kyseessä pohjanpystykorva tai suomenpystykorva, kummassakin rodussa on yksilöitä, joita ei paljon tarvitse opettaa, kunhan on oikeaan aikaan oikealla paikalla.

Pienestä pitäen n. 2-3 kk:n ikäisestä alkaen pohjanpystykorvan alku on syytä totutella liikkumaan metsässä ja vieläpä eri ilmoilla, sillä metsällä ollessa saattaa yllättää myrsky ja metsä tohisee, jota koira ei saa pelätä. Myös ampuminen on syytä tehdä tutuksi nuoresta pitäen. Siihen mielestäni paras koulutuspaikka on ampumarata, ensin kauempana ja vähitellen totuttelun myötä lähemmäs ampumapaikkoja.

On muistettava, että missään tilanteessa myöhemminkään koira ei jää ampumasuunnan alapuolelle, jolloin pohti iskee ilkeästi koiran korviin, sen seurauksena vanhempikin koira alkaa varoa ammuntaa. Metsästystilanteiden ulkopuolella koiralle tulee kasvattaa isäntänsä kunnioittamista, jolla mielestäni on erittäin tärkeä merkitys koiran metsästyskelpoisuutta arvioitaessa.

”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, koira on opetettava tottelemaan sitä henkilöä, joka sillä pääasiassa metsästää . Sen henkilön on osoitettava koiralle olevansa isäntä, jonka käskyä ja kieltoa on toteltava. Tarvittaessa fyysinen kurituskin on paikallaan, mutta vasta noin vuoden iässä ja koiran on ymmärrettävä kurituksen syy (nykyaikaiseen koirankasvatukseen ei kuulu ruumiillinen kuritus – toim. huom.). Silloin kun koira kunnioittaa isäntäänsä, koira – isäntä suhde on kunnossa. Koiralle joka kunnioittaa ja tottelee isäntäänsä, isännän kehujen ja moitteiden painovoimalla on aivan erilainen vaikutus, kuin jos koira-isäntäsuhde on välinpitämätön.

Kun isäntä – koirasuhde on kunnossa, koira on ohjattavissa, se voidaan tarvittaessa kytkeä ja yleensä kaverukset palaavat yhdessä yhtäaikaa metsältä. Vieläpä koira pyrkii hyvillä lintutyöskentelyillä määrätietoisesti miellyttämään isäntäänsä, koska tervejärkinen koira on sosiaalinen yksilö. Silloin on aina hyvät kehut paikallaan.

Yleensä metsästyskoira rodusta riippumatta hankitaan kevätkorvassa syntyneestä pentueesta, jolloin pentua voidaan alkaa kouluttaa linnunhaukkujaksi tulevana syksynä. Mielestäni syntymäaika ei määrää koiran tulevaa käyttökelpoisuutta, vielä alun toisella vuodella olevaa koiraa voidaan kouluttaa hyvin tuloksin linnunhaukkujaksi.

Se minkä tasoinen ”pyytökoira”, linnunhaukkuja, koirasta tulee riippuu seuraavista tekijöistä: Se on rakenteellisesti rotumääritelmän mukainen, se on aistien ja fyysisten ominaisuuksien puolesta terve, se on saanut verenperintönä riistavietin, se on älykäs (puupäät periytyy, puujalkoja tehdään). Sillä tulee olla myös kärsivällinen ja maltillinen isäntä, joka ei vähästä hermostu. Luvattoman paljon lupaavia linnunhaukkujia on pilattu kärsimättömän ja hätäisen isännän hölmöilyllä.

Ensimmäinen syksy, oli koira alle tai yli vuoden, vaatii kouluttajaltaan kärsivällisyyttä ja toisena syksynä vaaditaan malttia. Koira kehittyy fyysisesti varsin nopeasti, jossa tahdissa sen elimistö ei kehity. Nuoren koiran väsyttämisen seurauksena saatetaan ottaa monta taka-askelta jo opitusta, puhumattakaan terveysriskeistä, sillä saatetaan aiheuttaa pysyvä vamma koiran terveydelle. On erityisen tärkeä kasvuiässä ja vielä nuorella koiralla, että metsästysretkeltä palatessa on vielä ”virtaa jäljellä”. On myös syytä tarkkailla metsällä ollessa, onko koiralla väsymyksen merkkejä, ja jos niitä havaitaan niin silloin suoraa autolle ja kotiin. Varsinkin nuori koira, joka on ajettu puhki on myös henkisesti puhki ja saattaa mennä useampi syksy jotta kaikki epämiellettävyydet on unohtunut.

Koiralle iästä riippumatta metsälle irti pääseminen on riemun hetki, tätä elämystä on syytä käyttää hyväksi metsästyskoulutuksessa. Jos koira ei metsälle irti päästyään osoita innostumisen ja riemun merkkejä, jotain on pielessä: koira ei ole terve tai edellisestä reissusta ei ole ehditty kunnolla palautua. Silloin on viisainta kytkeä koira ja jättää jahtireissu tekemättä, se kannattaa.

Tarkastelkaamme jatkossa eri tilanteita metsänsiimeksessä ollessa. Haukkuvalla lintukoiralla on varsin luontainen taipumus hakukuvion muodostukseen. Luonnollisesti haun tarkoituksenmukaisuus ja tehokkuus paranee kokemuksen ja iän karttuessa. Joka tapauksessa riistavietti lähettää koiran hakemaan, alussa se ei kovin kauas isännästä kaikkoa, mutta pikkuhiljaa hakulenkit laajenee. Kun se hakulenkillä kohtaa ensimmäisen kerran myös kanalinnun, se ensi näkemältä saattaa sännätä isännän jalkoihin turvaan moista tai jää ihmettelemään moista lähtijää tai säntää touhukkaasti perään. Nämä merkit eivät luokittele koiran lupaavuutta.

Kun on saatu lintukosketuksia, istuu lintu jossain vaiheessa oksalle koiran näköetäisyydelle. Nyt kysytään kärsivällisyyttä: jos koira alkaa haukkua lintua, se on syytä pyrkiä pudottamaan, mutta jos ei onnistuta pudotuksessa (ei oltu oikeaan aikaan oikeassa paikassa) antakaa koiralle kuitenkin kunnon kehut, ja odottakaa aikaa parempaa. Nuori koira saattaa jäädä lintupuun alle heiluttamaan häntäänsä, mutta ei hauku. Koira joko ei tajua tarkoitusta tai on luontaisesti tiukka (haukkukynnys on korkea). Silloin ei auta muu kuin potkaista lintu lentoon ja hakea uusi tilaisuus. Haukuttomaan työskentelyyn ampuminen on vikatikki, yleensä jossain vaiheessa haukkukynnys ylittyy, varsinkin jos löytyy ääntelevä emolintu. Muista, että ammut ainoastaan haukkuun istuvaa lintua, ei lentoon missään tapauksessa. Olen monesti kuullut väitettävän, että hyvältä linnunhaukkujalta tulee saada ensipudotus ensimmäisellä jahtireissulla. Mielestäni sillä, tuleeko pudotus tuleeko ensimmäisellä tai kymmenennellä jahtireissulla ei ole väliä, kunhan se ammutaan oksalle. Myöskään haukun pituudella ole merkitystä, kunhan on annettu ääntä. Mielestäni ensipudotuksella on tärkeää, että nuorella koiralla on voimavaroja jäljellä jaksaakseen riemuita saaliistaan.

Ensimmäisen pudotuksen seurauksena koira saa anteeksi kaikki sen nuoren elämänsä aikana tekemänsä tihutyöt, hoitamisen vaivat, jopa pennun hintakin oli halpa verrattuna laatuun. Kun lintu putoaa oksalta on luonnollista, että koira iskee siihen terävät hampaansa, anna koiran hammastaa, mutta älä anna repiä lintua. Koira on tässä vaiheessa niin intoa täynnä, ettei nahassaan taho pysyä. Tämä on hyvä, tavallaan ensimmäinen merkki tulevasta pyytökoirasta.

Kun alkuinnostuksesta on päästy, ota lintu ja suolista, anna koiralle suolet, istu mättäällä tai kannonpäässä varttitunti, hyvittele koiraa. Tänä aikana koira rauhoittuu ja voit suunnistaa kaikessa rauhassa autolle. Tämä jahtireissu jää koiranomistajalle mieleen onnistumisesta. Mielestäni koiralle maksimissaan riittää metsästysreissua kohti kaksi riemun hetkeä: kun koira päästetään irti metsälle ja saadaan pudotus.

Kun ensimmäinen pudotus on tosiasia, jatkossa on syytä vaatimustasoa pikkuhiljaa nostaa. Seuraava pudotus tapahtuu jo useamman minuutin pituiseen tarkasti merkattuun haukkuun, sitä seuraava ehkä jo puusta löytöön ja uusintahaukkuun jne. On aina muistettava, kun koiralle pudotetaan lintu, että se tapahtuu aina tarkasti merkattuun haukkuun koiran iästä riippumatta. Jos koiralle pudotetaan epätarkkoihin merkintöihin, on vaara, että koirasta tulee ns. hehtaari- ja valehaukkuja. Vaikka nykyään kanalintujen metsästyskausi on varsin lyhyt, pohjan- ja suomenpystykorva kehittyy (”kun on jyvälle päässyt”) pikkuhiljaa yhä tehokkaammaksi pyytökoiraksi jo ensimmäisen syksyn aikana, ja on aika jäädä odottelemaan, mitä toinen jahtisyksy tuo tullessaan.

Pystykorvan toinen jahtikausi on sen isännän kannalta ”maltin” jahtikausi, varsinkin alkusyksystä vaaditaan malttia, ettei mennä liiallisuuksiin. Lukematon määrä lupaavia linnunhaukkujan alkuja on ”lankautettu” liiallisella metsästyksellä ja pudotuksilla heti toisen metsästyskauden alkupuolella. Jos koira elää tarhassa, köydessä tai juoksunarussa edellisen metsästyskauden päättymisestä lähtien, lukuun ottamatta silloin tällöin isännän kanssa käytyä muutaman kilometrin mittaisia juoksulenkkejä, sen fyysinen kunto metsästyskausien alussa on puutteellinen. Varsinkin kahtena ensisyksynä nuorella koiralla metsästyksen tulee olla hauskaa ja innoittavaa puuhaa. Sitä se ei ole väsyneelle koiralle, sitä Ruotsalaiset puhuvat polttamiseksi, täkäläiset ”lankauttamiseksi”. Kun uusi metsästyskausi alkaa, koira osaa jo haukkua lintua, sen fysiikka on lisääntynyt, itsevarmuus kasvanut, hakulenkit ovat laajat. Se löytää linnut, jotka ovat poikueina kasassa, ne kestää haukkua ja isännällä saaliin saanti on varsin helppoa ja valitettavasti ruokahalu kasvaa saaliin mukana. Edelleen on syytä muistaa, että maksimissaan kaksi riemunhetkeä koiralle riittää metsästysretkeä kohti, irti pääsy ja pudotus, pudotuskaan ei aina ole tarpeen.

On syytä tarkastella puuhun lintua haukkuvan metsästyskoiran eri osa-alueita lintutyöskentelyssä, ja mitkä niistä on periytyviä ja mitkä opittuja. Osa-alueet: haku- ja löytökyky, merkintä, äänenanto, ensihaukkujen saanti löydöistä, seuraaminen ja uusintahaukut. Kielteisinä tekijöinä: liikaherkkyys ja valehaukut, haukun jätöt ja keskeytykset, sekä oravat, jänikset ja hirvet.

Haku -ja löytökyky

Metsästyspystykorvilla on luontainen taipumus etsiä riistaa etumaastosta, mieluimmin vastatuuleen. Siksi on syytä pyrkiä välttämään myötätuuleen kulkemista, kuljetaan mieluimmin mutkitellen sivutuuleen kuin myötäistä. Puuhun lintua haukkuvilla metsästyspystykorvilla on hakukuvio sahaavaa siksakkia sivuille ja eteen, jossa koira ottaa yhteyttä isäntäänsä yleensä edestä tai sivuiltapäin. Toinen hakukuvio on ns. kiertohaku, joka oman kokemukseni mukaan on yleisempi pohjanpystykorvilla. Kiertohaussa koira kiertää edessä ja sivuilla ja ottaa yhteyttä isäntäänsä yleensä takaa tullen ts. kiertää isännän jäljelle. Molemmissa hakukuvioissa on hyvät ja huonot puolensa, huonoja puolia ei ole kummassakaan, jos isäntä hyvin harvoin potkaisee linnun lentoon. Metsästäjän kannalta harmillisimpia koiria ovat ns. ”saappaan kiillottajat” eli lähihakuiset koirat, joita ei kannata lainausmerkeissäkään kutsua pyytökoiriksi. Lähihakuiselle koiralle kirjautuu kanalintu löytöjä, mutta niistä haukkutyöskentelyt ovat harvinaisia, koska karkottuva lintu on myös tietoinen metsästäjän läheisyydestä ja se pakenee yleensä hyvänkin seuraajan ulottumattomiin.

Lähihakuisuus, laiskuus ja vastaavasti vireys, liikkuvuus ovat luonteenpiirteitä, jossa perintötekijöillä on oma osansa. Varsinkin nuorella koiralla metsästettäessä on vältettävä metsäteillä ja poluilla kulkemista, ettei koirasta kehity teitä ja polkuja hyväksi käyttävä edestakainen sahaaja. Siksi kannattaa kulkea poluilta syrjässä, jotta koira oppii hakemaan myös sivuilla, eikä pelkästään edessä, näin hakukuvio muodostuu oikeaksi tuloksia tuottavaksi. Liiku rauhallisesti metsällä ja anna koiralle aikaa tehdä tarpeeksi laaja hakukuvio (200-300m sivuille ja eteen maastosta riippuen) ja huomioi myös keliolosuhteet, roustanne kelillä ihmisen äänen lintu kuulee kauas, koirasta se ei niin välitä. Jos koira ottaa yhteyttä keskimäärin 8 – 12 min. välein, pysähtelee kuuntelemaan, vetääpä nokkaansa vainua ja osaa käyttää myös aistejaan, voi omistaja haun osalta olla tyytyväinen koiraansa; kyseessä on hyvä hakija.

Merkintä

Linnunhaukku koesääntöjä tiivistäen: koira osoittaa haukussa katseella ja seisten tai istuen siihen puuhun puuryhmään päin missä lintu istuu, jolloin kyseessä on kiitettävä merkintä. Ensimmäisissä haukuissa, jossa tiukahko nuori koira antaa ääntä, edellytyksenä on, että koira ainakin näkee linnun. Nuorilla koirilla yleensä on tarkat merkinnät. Koirilla iän myötä itsevarmuus kasvaa ja luottamus nokkaan (hajuaistiin) on suuri, liiankin suuri. Koiran itsevarmuus saattaa mennä liian pitkälle, lintu on saattanut jo lähteä tai hajuja tulee tuulen mukana muualta ja siinä sitä pauketta riittää. Koiran opetuksen alussa saattaa olla vaikeuksia tiukan koiran kanssa, jonka haukkukynnys on korkea, saada koira antamaan ääntä linnulle. Kun haukkukynnys linnun kanssa ylittyy ja jos koiraa ei pilata, se on haukkutyöskentelyjen suhteen rehellinen koira koko ikänsä. Vanhanakin kun se haukkuu, on haukussa elävä kohde.

Niiltä koirilta, joilla haukkukynnys on matala, saadaan ensimmäinen pudotus yleensä vaivatta haukkuun. Tällainen koira saattaa myöhemmin antaa ääntä hyvinkin epämääräisille hajuille haukkuen lyhyitä sarjoja siellä täällä tai merkata huolimattomasti, jopa epätarkasti ja väärin, haukun kohteen. Siltä saattaa tärähtää kiinteä haukku ilman elävää kohdetta, tyhjänhaukku, jota ennen kutsuttiin valehaukuksi. Näissä tapauksissa on syytä ehdottomasti torua ja moitiskella koiraa, se saattaa ottaa onkeensakin. Ei kuitenkaan ole syytä kurittaa metsässä eräkaveria. Oli kyseessä tiukka tai löysä koira, ammu vain tarkasti merkattuihin haukkuihin lintu, se yleensä korjaa löysän koiran epätarkkaa merkintää. Riemun hetki päästä hammastamaan lintua tulee koiralle huolellisen työskentelyn ansiosta. Niin ikään koiralla tiukkuus ja löysyys on luonteenpiirteitä, joissa perintötekijöilläkin on oma osuutensa.

Äänenanto

Yleensä nuorella koiralla haukku alkaa varomattomasti ”tuutintäydeltä”, jonka vuoksi lintu ei sitä kauan kuuntele vaan karkkoaa.

Kun pudotukset tapahtuvat vain ja ainoastaan oksalta haukusta, koira oppii iän ja kokemuksen myötä tajuamaan, että lintu pitää saada myös pysymään haukussa. Koira oppii sopeuttamaan äänenantonsa (haukkutiheyden) ja oman sijoittumisensa linnun käyttäytymisen mukaan. Se antaa ääntä rohkeasti jurolle linnulle ja vastaavasti haukkuu varovasti arahkoa lintua, siirtyen tarvittaessa kauemmas lintupuusta haukkumaan. Jos ääni olisi periytyvä ominaisuus, niin kaikki laulajien lapset osaisivat myös laulaa. Äänen jalostaminen on mielestäni utopiaa. Ainoa asia äänen suhteen, mitä voimme tehdä koiranjalostuksessa on, että emme jalosta liian suuriksi koiriksi puuhun lintua haukkuvia metsästyskoirarotuja, suomen-ja pohjanpystykorvia. Mitä suurempi koira on, sillä on yleensä myös volyymiltaan voimakas ääni, jota lintu ei hyvin siedä. Olen joskus todennut, että käyttökelpoisuus suojaa suomenpystykorvaa liian suurelta koolta ja sama koskee myös pohjanpystykorvaa. Muutama ylärajan uros on tosin voittanut Haukkukuninkuuden, onneksi se on ollut poikkeus eikä sääntö.

Sotien jälkeen karjalankarhukoiran tullessa yleisesti rotukoirien joukkoon, niitä hankittiin aluksi linnunmetsästäjien eräkavereiksi. Jalostus kasvatti kuitenkin koiran kokoa ja kumeaa haukkua ei lintu enää sietänyt, joten ensin häipyi lintumetsiltä urokset ja sitten nartut. Tosin jalostus sai aikaan karhukoirissa pienriistaan kiinnostuksen vähenemisen ja suuntautumisen suurriistaan. On huomattava, että pohjanpystykorva on kokoonsa nähden vanttera pystykorvainen koira, jolla ääni voluumi kokoon nähden on suuri. Vähäinenkin koon kasvaminen aiheuttaa haukkuäänessä metsästyksen kannalta pulmia.

Seuraaminen -ja uusintahaukut

Varsinkin ensimmäisenä koulutussyksynä nuoren koiran karkottaessa riistalinnun maasta, se yleensä saa siitä haukun vain, jos se nousee puuhun koiran näkösällä. Hyvä seuraaja linnun karkottuessa, lähtipä se puusta tai maasta, syöksyy mahdollisimman nopeasti linnun perään ja kun se menettää linnusta näköyhteyden, jää kuuntelemaan linnun puuhun istumisesta aiheutuvaa ääntä. Kokenut koira tajuaa, vaikkei se kuulisikaan linnun puuhun istumisääntä, että lintu yleensä istuu muutaman sadan metrin päähän. Jos edessä on puustoista maastoa, se pyrkii löytämään linnun uudestaan puusta lähinnä hajuaistin avulla ja ottaa siitä haukun. Nuori koira saattaa kadottaessaan linnusta näköyhteyden palata takaisin isännän luo. Tällöin isännän tulee ohjata koiraa linnun menosuuntaan, jolloin lintu karkkoaa puusta ja nuorikin koira alkaa vähitellen tajuta ”juonen” ja oppii seuraamaan pitemmälle ja alkaa käyttämään kuulo- ja hajuaistejaan. Kun vielä saadaan pitkähkön seuraamisen tuloksena saadusta haukusta pudotus (200-300m), on otettu pitkä harppaus kohti huippuluokan linnunhaukkujaa, kehut on paikallaan. On käynyt niinkin, että koiralta on ammuttu vain ensihaukkuihin lintuja ja se ei puusta lähtevää lintua seuraa nimeksikään. Siksi on tarpeen saada pudotus joskus uusintahaukkuun. Valitettavasti linnunhaukkujissa on koiria, joiden riistan kanssa työskentely ei ole riittävän pitkäjänteistä. Toiset yksilöt työskentelevät löytämänsä riistalinnun kanssa pitkäjännitteisesti ja pyrkivät saamaan linnusta uusintahaukkuja tai kaivamaan ne esiin tiheissäkin metsiköissä. Toiset yksilöt luopuvat turhankin helposti ja lähtevät hakemaan uutta lintua. Haukkujen pituuksissa ja seuraamisessa näkee onko koirassa riittävästi pitkäjännitteisyyttä. Se on mitä selvimmin periytyvä ominaisuus, jota tulisi vaalia.

Puustalöydöt

Hyvän linnunhaukkujan tulee löytää maastossa lymyävät riistalinnut, olivatpa ne maassa tai puussa. Puussa olevan linnun löytö tapahtuu yleensä hajuaistin avulla, tosin näkösällä (koivikoissa ja havupuiden latvoissa) ja vieläpä ääntelevät teeret koira löytää puhtaasti näkö- ja kuuloaistien avulla. Arvokkain (vaikein) puustalöytö on tiheässä esim. kuusikossa havupuun oksistoon piiloutunut lintu, joka ei ääntele ja jonka löytämiseen koiralta tarvitaan hajuaistia (nokkaa). Tällainen löytö ansaitsee joko pudotuksen tai hyvät kehut. Yleensä koiran saadessa linnusta vainun, se haukahtelee ns. kyselee pyrkien saamaan linnun liikahtamaan tai ääntelemään ja kun istuinpuu on selvinnyt, aloittaa kiinteän, tarkasti merkatun haukun. Jos koiralla on hyvä hajuaisti (nokka) ja se on oppinut ymmärtämään, että riistalinnut majailevat myös puissa puustalöydöt ovat yleisiä. Nuori koira tarvitsee tarkan nokan lisäksi kokemusta tajutakseen lintujen majailevan myös puissa. Merkinnässä, puustalöydöissä, liikaherkkyydessä ja tyhjänhaukuissa on toistensa kaltaisia tilanteita, jotka tulee huolella selvittää. Kun ei ole kuultu linnun lähtö- tai puuhun istumisääntä ja koira kyselee useassa paikassa on syytä antaa koiralle aikaa, sillä siitä saattaa kehkeytyä arvokas puustalöytö. Jos se ei vastaavasti johda kiinteään haukkuun, on syytä tarkistaa maasto ja jos sieltä lähtee riistalintu puusta koiraa ei missään nimessä ole syytä torua, vaikka se ei hyvästä yrityksestään huolimatta pystynyt tarkentamaan linnun sijaintia. Syynä saattaa olla sään lämpötilan muutoksessa tai tuulessa, linnusta lähtevät hajumolekyylit eivät laskeudu alas.

Olen ehkä luvattoman monessa kohtaa kirjoittanut riistalinnun pudotuksista, kieltämättä ne on koiran koulutuksessa hyväksi, jopa tarpeellisia, mutta ei linnun tappamisella hyviä linnunhaukkuja tehdä. Pudotukset tulee tehdä harvakseen ja siihen ”makeaan paikkaan”, 1-5 lintua/syksy varmasti riittää, vanhemmalla iällä 1-3.

Ei toivotut tapahtumat metsällä

Liikaherkkyys -ja valehaukut

Liikaherkkyyttä esiintyy molemmissa puuhun lintua haukkuvissa metsästyskoiraroduissa. Liikaherkkyys huipentuu vielä tyhjänhaukkuihin (kiinteä useamman minuutin mittainen tarkasti merkattu haukku ilman elävää kohdetta). Liikaherkkyyden kategoriaan voidaan luetella toistuvat väärät merkinnät ja epätarkat merkinnät, puustalöytöyritykset jotka pääsääntöisesti jää tuloksettomaksi, haukkutyöskentelyn jälkitilanne jossa koira palaa linnun karkottumisen ja seuraamisen jälkeen linnunlähtöpuulle ja haukahtelee sitä.

On muistettava lieventävänä, jopa ymmärrettävänä tekijänä, että aamulla yöpuulta lähtenyt lintu jättää yölliset jätöksensä ja voimakkaat hajut ja näissä tilanteissa syntyy usein tyhjänhaukkuun rinnastettava tilanne. Samoin näädän hajusteet on vastaava tilanne. Kaikki tyhjänhaukulta vaikuttavat haukkutilanteet on syytä selvittää ollaanpa sitten metsällä tai kokeessa. Koiraa moititaan vasta sitten, kun on pärähtänyt haukku ilman pätevää syytä. Liikaherkkyydestä ja valehaukuista johtuviin kiusallisten tilanteiden korjausneuvoa en voi antaa, sillä siihen johtanee perintötekijät. Liikaherkkyyteen vaikuttavat tarkkuus ja huolellisuus ovat luonteen piirteitä, jotka myös periytyvät. Jos liikaherkältä koiralta pudotetaan epätarkkaan merkintään lintu, sillä on entisestään liikaherkkyyteen lisäävä vaikutus. Siksi on tärkeää ampua aina koiran luonteesta riippumatta tarkkaan merkintään lintu.

Haukun keskeytys -ja haukun jättö

Haukun keskeytykset -ja haukunjätöt voidaan mielestäni jakaa kolmeen kategoriaan:

 

  • koira on herkkä ympäristössä oleville ärsykkeille, sekä kokemuksen puute, koira ei tajua mistä on kyse.
  • koira on tiukka (haukkukynnys korkea) ja tällaisen koiran haukun edellytyksenä on kiinteä näkö- tai hajuyhteys haukuttavaan lintuun.
  • koira on lyhytjännitteinenNuoren koiran karkottaessa linnun puuhun, se aikansa lintua haukuttuaan käy haistelemassa sen lähtöpaikalla linnun hajuja ja yleensä palaa haukulle. Kokemus yleensä korjaa tämän puutteen. Toinen yleinen keskeytyksen syy on, kun haukkupuun lähistöltä lähtee toinen lintu tai haukkupuun vieritse lentää toinen lintu. Tällöin varsinkin kokematon koira jättää haukun ja lähtee seuraamaan edellä mainittuja lintuja ja useasti palaa alkuperäiselle haukulle, ellei saa toisesta linnusta haukkua. Näistä tilanteista pudotus tulisi saada koiran palattua haukkumaan alkuperäistä lintua, silloin koira yleensä alkaa tajuta, että ”työmaalta” ei kannata karata. Jos koira on luonteeltaan tiukka, sen haukkukynnys on korkea ja se haukkuu vain kun sillä on asiaa (näitä koiria kutsutaan rehellisiksi koiriksi). Klassillinen tapaus tällaisesta haukunjätöstä syntyy, kun koira karkottaa esim. tiheään kuuseen linnun, näkee mihin se istuu ja aloittaa haukun, mutta kun koira ei sitä näe ja hajumolekyylit ilman virtausten vuoksi eivät laskeudu alas, rehellisyys ja huolellisuus voittaa ja syntyy koesääntöjen mukainen haukunjättö. Nämä tapaukset ovat harvinaisia, eikä koiraa ole syytä moittia.Kuten aiemmin mainitsin koiralla on selvästi periytyvä ominaisuus pitkäjänteisyys ja sen vastakohtana lyhytjänteisyys, joka näkyy seuraamistyöskentelyssä. Pitkäjännitteinen koira ei helpolla luovuta löytämäänsä riistalintua ja vastaavasti lyhytjänteinen koira seuraa yleensä lyhyesti ja lähtee hakemaan uutta lintua. Lyhytjännitteisillä koirilla haukun jätöt ovat yleisiä, vaikka haukun kohde olisi näkösällä, yleensä 2-4 min. haukkumisen jälkeen koira lähtee hakemaan uutta lintua. Toiset väittää, että pudotukset auttavat tilanteeseen, itse olen toista mieltä. Omistin aikoinaan koiran, joka ei viihtynyt työmaalla, vaikka olikin erittäin hyvä hakutyöskentelyssä. Eräällä metsäreissulla sillä oli seitsemän haukkutyöskentelyä, kaksi pudotin sille suuhun ja viisi haukunkohdetta se jätti puuhun istumaan, myös aikaisemmilta reissuilta sille oli pudotuksia. Niukkoja kanalintukantoja ei mielestäni tällaisiin tapauksiin kannata tuhlata, ei ne lyhytjännitteisen koiran haukun pituudet jatku tappamisella. Tällaisesta koirasta ei ole eräkaveriksi ja koulutus on hukkaan haaskattua aikaa. Suosittelen kivutonta loppua ja kunniallista hautausta.Oravahaukut, jänisajot ja hirvihaukutPohjanpystykorvan isoveljeä suomenpystykorvaa oravat ovat kiinnostaneet runsaat sata vuotta. Sitä ominaisuutta on yritetty kitkeä erilaisin keinoin jopa ”poppakonstein”, mutta turhaan. Oravahaukut paukahtaa ilmoille nykyään kuin sata vuotta sitten, eikä pohjanpystykorva ole sen parempi oravien osalta. Vanhan pystykorvamiehen käsitys, että hyvän nokan omaava koira haukkuu oravat ja linnut, pitää mielestäni hyvinkin paikkansa. On totta, että koiranomistajan kärsivällisyys on koetuksella, kun haukku paukahtaa puolenkilometrin päässä ja kun sinne on kiiruhdettu ja lopuksi ryömitty ja ”kurre” istuu tyytyväisenä oksalla jota koira haukkuu. Turhaa oravahaukulle on kytkeä koira ja hakea se aikainpäästä pois, samoin sähköpannat ja ruumiilliset kuritukset vain pahentaa asiaa. Oman kokemukseni mukaan, jos koiralla on virtaa ja maastossa on riistalintuja se haukkuu silloin niitä. Kun koira alkaa väsyä, alkaa oravahaukut lisääntyä, sama koskee kun maastossa ei ole lintuja, jotain pitää saada haukkua ja koira haukkuu silloin oravia. Tämän kirjoituksen alkupuolella mainitsin isäntä – koira suhteesta, jossa koiran kunnioituksella isäntäänsä kohtaan on suuri merkitys ja sellaiselle koiralle isännän moitteilla ja kehuilla on erityisen suuri painoarvo, joten kehumisen ja moittimisen filosofia on ainoa tapa suunnata koiran riistavietti halutulle riistalle.

    Pystykorvainen koira peilaa tarkalla nokallaan jäniksen makuupaikan ja ajaa sen liikkeelle. Yleensä jos koiralle ei ole ammuttu jänistä, ajo on lyhyt, muutama sata metriä, josta metsäreissu ei mene pilalle. Varsinkin nuoremmalla iällä pohjanpystykorvakin saattaa haukkua hirveä haitalle asti, tunti-pari saattaa tuhlautua ja siitä linnunpyyntireissu jo kärsii. Yleensä kun koira huomaa, ettei isäntä ole hirvestä kiinnostunut, koira jättää hirvityöskentelyt.

    Lopuksi kevennykseksi ja kannustukseksi omakohtainen menestystarina pohjanpystykorva nartusta SF-K&MVA S-MVA Vitådalens Lukky SF-5000S/85 synt. 24.11.1984 jäi auton alle 17.11.1988, viikon päästä olisi täyttänyt neljätoista vuotta. Myin parivuotiaan pohjanpystykorva nartun keväällä -84 Ruotsin Råneåon Ingemar Johanssonille, kauppaan kuului allekirjoittaneelle sovitun yhdistelmän mukaan astutettuna nartusta pentu. Ingemar Johansson kasvatti myös menestyksellisesti karjalankarhukoiria Vitådalens kennelissään, surullista asiassa oli se ,että Ingemar menehtyi liikenneonnettomuudessa 90-luvun taitteessa. Lukki tuli meille tammi-helmikuun vaihteessa 1985, ja koska talossa kyseisenä aikana oli ennestään kaksi koiraa vaimoni oli ehdottomasti sitä mieltä, että niissä on tarpeeksi koiria yhteen huusholliin, joten Lukille myönnettiin vain tilapäisoleskelulupa perheemme pariin. Viikon kuluttua Lukin tulosta ilmoitin vaimolleni saavani Lukille kaupat, vastaus tuli ehdottomasti ”Lukkia et myy”, joten ilokseni totesin, ettei kahden koiran määrä huushollissamme ollutkaan ehdoton. Ilmeisesti vaimoni toisenlaiseen kannanottoon vaikutti Lukin nopea oppiminen sisäsiistiksi ,rauhallisuus ja ystävällisyys. Ensimmäinen kesä meni köydennokassa, jossa viereisessä rakennuksessa pesivä västäräkki kävi säännöllisesti tapaamassa, minkä Lukki tulkitsi härnäykseksi. Ensimmäisenä jahtisyksynä hakukuvio muodostui varsin nopeasti ja haukkujakin alkoi ilmaantua ja monta läheltä piti tilannetta jäi saamatta. Lukin ollessa noin 10 kk:n ikäinen se ajoi teerikukon kuusenlatvaan ja sillä kertaa satuin olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kun oli tovi haukuttu pudotin teeren ja siinä kiehui Lukin riistaveret, kun se terävät hampaansa teeren niskaan. Tyytyväinen mieli oli myös Lukin isännällä. Siitä se Lukin ura urkeni puuhun lintua haukkuvana metsästyskoirana. Vuotta myöhemmin onnistuneiden metsäreissujen lisäksi haukuttiin AVO 1 ja VOI 1. Lukki oli varsinkin rakenteeltaan erittäin hyvä yksilö ja koiranäyttelyissä serttien saanti ei ollut vaikeaa. Lukista tuli käyttö ja muotovalio alle kolmevuotiaana.

    Lukki voitti vuonna 1988 SPJ-FSK:n 50-vuotis juhlanäyttelyssä ROP:n ja sai palkinnoksi komean pokaalin, joka kanssakilpailijani kanssa sovittiin, että voitti tuon pytyn kumpi tahansa siitä tehdään pohjanpystykorvien vuosimalja, jota siihen mennessä ei ollut kilpailtavana. Samana vuonna ilmoitin Lukin Ruotsin Pystykorvaklubin Talvipäiville Kalixiin. Ylittäessäni rajan näyttelyä edeltävänä päivänä saimme mennä menojamme, mutta puolta tuntia myöhemmin raja suljettiin Suomessa esiin tulleiden raivotautitapausten vuoksi, raja on edelleenkin varsin vaikea koiran kanssa ylittää. Lukki oli viimeinen koira, joka ylitti vapaan rajan ja se tiettävästi on myös ainoa suomalaisen omistama koira joka on valittu Ruotsin Pystykorvaklubin Talvipäivillä näyttelyn parhaaksi.

    SPJ:n 50-vuotis juhlanäyttelyssä saamansa pokaalin Lukki katkaisi voitettuaan vuosimaljakilpailun vuosina 88. 89 ja 91. Kaikkiaan Lukki haukkui seitsemän VOI 1 ollen mm. ensimmäisissä Pohjanpystykorvain SM-haukuissa toinen. Kieltämättä Lukille niin kokeissa kuin metsälläkin oravat olivat turhankin suuren kiinnostuksen kohde.

    Seitsemänvuotiaaksi Lukilla kilpailtiin kokeissa ja näyttelyissä, jonka jälkeen se sai ”vapaarouvattaren” aseman perheessämme. Siitä vasta sillä alkoi monipuolisuuskausi, jota kesti yhtä pitkään kuin edellinen, jossa koesäännöt määritteli mitä sai tehdä ja mitä ei. Lukki sai olla irti 20.08 -30.03. välisen ajan. Ensimmäisenä työnä irtipäästyään se puhdisti juurikas- ja perunamaasta myyrät kytäten hievahtamatta tuntitolkulla myyränreiällä, kasa tapettuja myyriä vieressä. Koska asun merenrannalla, harrastuksiini kuuluu myös vesilinnustus. Laiska kun olen, tavallisesti istun vesirajassa passissa ja tiputtelen ohilentäviä sorsia minkä saan saaliiksi .Lukista tuli verraton kaveri tähän puuhaan. Tarkistettuaan lähialueen rantaheinikon se asettui istumaan viereeni ja kun sillä oli parempi kuulo se kuuli jo kaukaa lähestyvät sorsat siivensuhinasta ja minun tarvitsi vain seurata Lukin katsetta ja toimia sen mukaisesti. Kun pudotin sorsan, putosi se maalle tai veteen, Lukki haki sen minulle, joten sain vaihtaa kumisaappaat nilkkakenkään.

    Kun Lukin koeura oli päättynyt, poikani opetti sen ajamaan myös jänistä, alkuun raanaan ammutulla jäniksellä, joka pojilta olisi jäänyt saamatta ilman Lukkia. Lukista kehkeytyi verraton jäniskoira, se ajoi sulaltakin 2-3 h tunnin ajoja. Tosin ajo ei ollut kovin etenevää eikä haukku kolmisointuista, kimeät haukkusarjat kun oltiin hyvin lähellä jänistä. 5-10 jänistä/jahtikausi oli riittävä määrä yhteen perheeseen jäniksiä, jotka Lukilta kaadettiin.

    Vaikka Lukilta pyydettiin jäniksiä, se avusti vesilintujahdissa ja pyysi itsenäisesti myyriä, kiinnostus kanalintua kohtaan ei vähentynyt ja luonnollisesti pitihän sitä oravaakin haukkua. 29.10.1998 sanoin Lukille, että lähdetään hakemaan jänis. Menimme metsään, kuulin kun Lukki ajoi teeren noin sadan metrin päähän puuhun minusta ja jäin odottelemaan mitä vanharouva tekee. Kun haukku alkoi kuulumaan totesin, että laki sallii tuon teeren pudotuksen ja aloin lähestyvä haukkua. Kuusen latvassa istui teerikukko samalla lailla, kuin kolmetoista vuotta ja kuukausi sitten, tosin Lukin haukku oli varovaisempaa. Pudotin teeren, Lukki iski teeren niskaan jo ajansaatossa kuluneet hampaat nuoruuden innolla. Se oli Lukin viimeinen teerihaukku. Kun teeri oli suolistettu ja tunteet tasaantuneet sanoin Lukille, että jänis on saamatta. Vajaa puolituntia myöhemmin oli jänis ajossa ja allekirjoittanutta kohti vielä tulossa, mutta naapurin ajokoira tuli väliin ja näin täysosuma jäi saamatta. Vielä marraskuun alussa Lukilta kaadettiin jänis, joka oli Lukin viimeinen, syksyn kuudes kaato. Lukin kuulo heikkeni nopeasti aivan viimeisinä viikkoina, lumituiskuisena marraskuun lyhyenä päivänä oli Lukin kohtalona, että se ei kuullut lähestyvää autoa ja käveli suoraan sen alle, 17.11.98 oli meille surun päivä. Jokaisena neljänätoista jahtikautena Lukki pyytökoirana sai aikaan monet ilon ja riemun hetket metsästyksen parissa ja myös kokeissa ja näyttelyissä. Kun Lukki haukkui AVO 1 kokeissa tuomari mainitsi Lukista, että rehellinen koira. En tiedä mistä tuon pani merkille, mutta aina kun Lukki haukkui, haukussa oli orava, kanalintu tai jänis, se ei syyllistynyt pitkän pyytökoira-uransa aikana kertaakaan ”valehaukkuun”

    Kirjoitus: Raimo Karvonen

 

tvporn.cc